perjantai 8. joulukuuta 2017

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ‎– Music For McDonald's 1989

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars oli suomalainen vuoteen 1996 asti operoinut yhtye, joka oli alkupuolen olemassaolonsa ajan "matkalla kansainväliseen kulttimaineeseen". Miettisen Gaga Goodiesin kautta julkaistujen ensilevyjen jälkeen yhtye jätti indien siirtyen kansainvälisen (tai ainakin pohjoismaisen) Sonet-yhtiön "indiealamerkille" Spiritille. Näihin samoihin paukkuihin uskoi myös kotoinen 22-pistepirkko, jonka Bare Bone Nest julkaistiin tätä ennen kataloginumerolla 01.

Siinä missä pistepirkot sitten loivat jonkinlaisen pienen kulttisuosion Euroopassa, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ei ihan sinne asti päässyt. Liekö syynä yhtyeen vaikea nimi, jonka kirjoitan nyt tässäkin jutussa muotoon EBPSATRFM. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu tähän, vaan sekä Bare Bone Nest/22-pp ja Music For McDonald's pitävät sisällään samaa avustaja-, soittaja- ja tuottajajoukkoa. Jimi Tenor arraa ja töräyttää torvet, Riku Mattila soittaa clavinettia ja todennäköisesti miksaamisen lisäksi tuotti levyn, vaikka kansilehdessä ei varsinaista tuottajaa mainita.

Molemmille yhtyeille maistui myös amerikkalainen The Stooges. Pistepirkot ottivat siitä omat hommat blues-palettiinsa ja EBPSATRFM taas katseli yhtyettä sieltä piiskaavasta ja funkkaavasta kulmasta. Putosin jotenkin tämän yhtyeen julkaisujen väliin, enkä muista kuin positiivisen maineen ja sitten sen, että sillä oli vaikea nimi. Kasetille kuitenkin tarttui Radio Mafian lähettämä live, ehkä vuodelta 1992. Se oli ihan ookoo, mutta täytyy myöntää, ettei mitään suurempaa rakkaussuhdetta päässyt syntymään. Suurin syy oli, ettei todennäköisti "Normal But Normal" seuraajalevyltä oleva kappalemateriaali ollut mitenkään superhyvää ja oliko tässä livenä silloin kiellettyä tankeroa?

Kirjaston vinyylihyllystä lainattu (A-puoli: fast side, B-puoli: food side!) Music For McDonald's oli taas mukava muistutus omien ennakkoasenteiden haastamisesta. Tämä on nimittäin aika hyvä levy ja etenkin A-puolella laulajakitaristi Ray Katz on kirjoittanut sarjan ralleja, joissa on stoogespiiskan lisäksi hyviä koukkuja. Äkäistä kitarointia ja tiukkoja sooloja. Oma korva kuulee myös tässäkin yhden yhteisen nimittäjän pistepirkkojen kanssa: nuggetsithan siellä paistavat läpi.
Food-side himmaa aluksi vähän tahtia, eikä ässäbiisejä riitä ihan loppuun asti - muttei siellä mitään turhaakaan ole. Kosketinsoittajattaren soitot ovat ehkä vähän koristeen tasolla, eikä niitä hirveästi ole. Torvet törähtelevät, kuin MC5:sen 'High Timellä', mutta ehkä kakkospuolen ongelma oli, ettei funk-rock ollut ihan aikaansa kestänein genre 80-90-luvun taitteesta? Tai ikinä.

Joka tapauksessa hyvä levy, eikä pääjehu Ray Katzin seuraava osoite Radiopuhelimet ole tätä kuunnellessa mikään yllätys. "Oululaista" musiikkia.

maanantai 27. marraskuuta 2017

The War on Drugs - A Deeper Understanding 2017

Kurt Vile ja War on Drugs ovat olleet käsittelyssä täällä jo aiemmin. Tämä siitä syystä, että näitä on tosiaan tullut ns. kuuneltua.

Vilen soololevystä totesin viimeksi jotain tyyliin "tämä on niin suosittua, kuin tämän tyylinen hahmoton musiikki voi olla", mutta voi se näköjään olla vielä suositumpaakin.
Entisen aisapari Adam Granducielin The War on Drugs-bändin pitkäsoitto heilahti Brittilistan kolmoseksi ja Billboardin sijalle 10. Ja pykälää korkeampi sijoitus Suomen albumilistalla. Levyjen myynti on tietysti nykyään mitä on, mutta siitä ei pääse mihinkään, että War on Drugs on tällä hetkellä ns. mainstream-yhtye. Ainakin siis saavutetun suosionsa mukaan. Ja se, että näinkin hähmäinen musa on nykyään sellaista, on tietysti positiivinen asia. Toisaalta kolikon toiselta puolelta voisi ajatella, että kertosäkeetön ja eleetön WoD on sitä samaa hajutonta ja mautonta Dire Straitsia, mistä se suoraan lainaakin?

Totuus on varmaan jossain näiden välillä.

WoD:n tavallaan nerous on siinä, että se lainaa ja omii omalle sukupolvelleni tuttuja kasari-AOR rockin elementtejä, mutta yhdistelee niitä toisinaan sielukkaaseen lauluun ja soittoon, sekä välillä pörinään ja droneen. Mukana on E-Street Bandin (pienet) kellopelit suuressa musiikissa, FM-syntetisaattorit ja kurinalainen sooloilu. Niin, tämä kaikki on tehty jo Springsteenin toimesta 80-luvulla, mutta toisaalta Grandunciel bändeineen tuo tähän palettiin jotain katu-uskottavaa "hämäryyttä".

Levyn kahdella soinnulla avaava "Up All Night" on malliesimerkki, miten yksinkertaisella basso/rumpukonejutulla saa kappaleen ekan säkeistön jälkeen nousemaan lentoon. Levyltä ei tällä kertaa löydy kovinkaan montaa kertosäettä muistuttavaa kappaleenosaa, vaan se lipuu jopa edellisiä muodottomammassa hengessä. Toisaalta kuukauden verran miltei non-stop autostereoissa soineena voi sanoa, ettei siihen myöskään oikein helpolla kyllästy. "Holding On" on kuin Avalon ajan Ferry ja E-Street Bandi kellopeleineen. "Strangest Things" naittaa taas yhteen Mark Knopfleria ja Springsteenin Nebraskaa, isolla leadikitaraosuudella, jonka takaa huokailee fm-syntikka. Jos tästä ei tykkää, niin on päässä vikaa, tai ei ole keski-ikäinen kasarilla lapsuutensa viettänyt setä.
WoD:ta voisi myös pitää Spiritualizedin (93-97) amerikkalaisena pikkuserkkuna, joka yhdistelee kylmää ja kuumaa. Hienoa, että tälläinen voi olla vuonna 2017 valtavirtaa.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Serot - Otava 2017

Serot on uudehko suomalainen konemusiikkiyhtye, joka julkaisi ensimmäisen albuminsa pari vuotta sitten. Tämän vuoden alussa ilmestyi kolmihenkisen yhtyeen toinen pitkäsoitto 'Otava'. Levystä on sekä vinyyli, että cd-versio, joista tässä kirjoituksessa käsitellään jälkimmäistä. Formaattiversiot poikkeavat keskenään aika paljon sekä biisimääriltään, että sisällöltään.

Aikaa on pyörähtänyt mittarissa sen verran, että tällainen levyn kohdalla tuntee itsensä aivan kääväksi: yhtye luokittelee itsensä underground-konemusiikkiyhtyeeksi, soittaen samanlaista musaa joka oli konemusiikin valtavirrassa ja etulinjassa vuosien 1994-95 paikkeilla. Siis silloin kun itse tällaisia kuuntelin. Ja mikä 90-lukulaisempaa, kuin cd-levy?

Noh, konemusiikin yksi keskeisiä piirteitä on tietysti sen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Yleensä sen tekemisessä käytettyjen laitteiden oman kehityksen toimesta (tai vaihtoehtoisesti niiden musiikille asettamien rajoitusten mukaan...). Nykyisen äkkipikaisen ja ehkä yliboostatun läppärieditoinnin aikana jazz-vaikutteita palettiinsa ottanut (juuh, Rinneradio) ja tavallaan aika minimalistinen soundipaletin bändi kuulostaa tasan siltä samalta kamalta, mitä saatoit kuunnella istuessasi pimeänä sunnuntai-iltana keskustan kahvilassa joskus vuonna 1995. Eli myös konemusaskene näköjään kierrättää juttujaan.

Serot on siis osittain "oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musaa, jossa rumpali soittaa padeja ja kilkuttimia, kitaristi omia juttujaan, päälle läppäriä, samplereita ja synia DJ-hengessä. Aiempi maininta jazz-vaikutteista johtuu suoraan levyn avaavista kahdesta biisistä, joista ensimmäisellä vierailee pianisti Iiro Rantala, jälkimmäisellä puhaltaja Verneri Pohjola. Etenkin jälkimmäisestä tulee hyvin vahvat Rinneradio vibat, tosin sillä erolla, että Serotin versio kyseisestä estetiikasta on ottaa siitä "parhaat palat". Rehellisesti en nimittäin vieläkään osaa sanoa oliko/onko Rinneradion 'Rok' hyvä levy vai ei.
Serotin 'Otava' sen sijaan on oikein mainio albumi. Udu ja Konto nimisten aloituskappaleiden jälkeen levyllä tulee vielä pari muuta biisiä. Loput yhdeksänkappaleisesta albumista koostuu kunnon 90-luvun henkeen toisten artistien (käsittääkseni alan kuumia tekijöitä?) tekemistä "remixeistä". Lainausmerkit remiksissä sen takia, että kyseiset uudelleenmiksaukset poikkeavat alkuperäisistä niin paljon, että niitä voi aivan hyvin käsitellä omina kappaleinaan. Meininki on edelleenkin, kuin vuonna 1995 tuoden hetkittäin hyvin vahvasti mieleen Orbin 'Orbus Terranum'in. Suurin ero on lähinnä, että Serot ei sämplätessään käytä hirveästi puhuttua ääntä.

Tyylit kiertävät. Itse kuuntelin 80-90-luvun taitteessa 1960-luvun musiikkia ja tunsin sen olevan jotenkin lähellä sydäntä. 2010-luvun lopussa nuoriso(?) haluaa taas näköjään tehdä 90-luvun puolenvälin musiikkia.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Rockin apumiehet #37 - KEXP-FM

Edellisestä apumiespostauksesta on jo kaksi ja puoli vuotta, joten on aika kaivella taas monessa mukana ollutta apujoukkoa, tai tässä tapauksessa FM-radioasema.

KEXP:n tilalla voisi olla lukematon määrä muitakin yhdysvaltalaisia "college-radioita", mutta Seattlen Washington Universityyn perustettu (ja alunperin yliopiston rahoittama opiskelijaradio) on toiminut muodossa tai toisessa katkeamattomasti vuodesta 1972 ja sen ohjelmia ovat tiskojukkailleet monet Seattlen muusikot, tai levy-yhtiövaikuttajat.

Alkuperäinen neljän opiskelijan vuonna 1971 perustaman aseman lähetysteho oli minimaalinen, joten radio kuului hätäisesti kampuksen ostarialueelle asti. Ostarialue ei ole ihan mikä tahansa, sillä huolimatta sillä myös pyörivistä asunnottomista ja "häilääjistä", parin kilometrin keskuskadulla asioi noin 97 000 opiskelijaa ja näiden lisäksi yliopiston henkilökunta. Kyseessä ei myöskään ole ihan mikä tahansa maakuntayliopisto, vaan länsirannikon vanhin yliopinahjo, jonka alumnit ja lonkerot ulottuvat kauas ja joka suuntaan. Ehkä seattlen seitsikon Jim Lebowskikin on aikanaan kuunnellut KEXP-FM:n edeltäjää.

Vuonna 1972 asema alkoi toimia albumirokkiin suuntautuneena asemana ja soittin pääosin aikansa "fm-rokkia". 80-luvun alussa yliopiston rahoitusta vähennettiin, jolloin KEXP joutui turvautumaan kotoisen Radio Helsinkimmekin tyyliin kuuntelijalahjoituksiin. Samaisen vuosikymmenen lopussa asema ankkuroi itsensä vahvasti kaupungin ug-musaskeneen ja sen DJ:nä toimi noina vuosina esim. Soundgardenin ja Mudhoneyn jäsenistöä (ilman palkkaa). Kuten myös paikallisen, mutta sittemmin vaikutusvaltaisen Sub Pop-levy-yhtiön perustajajäsenet Poneman ja Pavitt. Voidaan sanoa aivan oikeutetusti, että KEXP:llä oli sormensa pelissä ilmiön nimeltä grunge synnytyksessä.

Kanavan ohjelmistoon ilmestyi 80-luvun kuluessa rockin lisäksi myös hip hoppia, jazzia ja muuta kamaa ja lähetysalue kasvoi. 90-luvun alussa KEXP poisti eetteristä monia vapaaehtoisia tiskijukkia ja otti listoilleen muualla tehtyjä ohjelmia, joka luettiin monen korvissa petturuudeksi. Tämä synnytti paikallistaistelun, jossa kenkää saaneet DJ:t ja tukijat ryhtyivät vapaaehtoismaksuboikottiin. Homma tiputti yhteistyöaseman ohjelman, mutta entiset työntekijät eivät palanneet.

90-luvun lopussa asema palkkasi kolme oikeata palkaa saavaa DJ:tä ja vuonna 2000 tässä vaiheessa KCMU-nimellä operoinut asema alkoi lähettää nettistriimiä 24/7 huimalla 128kb laadulla - ensimmäisenä maailmassa. Seuraavana vuonna asema otti nykyisen nimensä. Lähetystilat ja alue kasvoivat taas, mutta huomionarvoisinta on vuonna 2005 tapahtunut ensimmäinen studio-live, jonka suoritti paikallinen hip hop akti Boom Bap Project. Nämä studiolivet ovat varmaan tunnetuinta, mitä asemasta tiedetään, koska miltei kaikki indie- ja ug-bändit, jotka ovat jostain kotoisin ovat esiintyneet näillä.

torstai 26. lokakuuta 2017

Klaus Schulze - Vanity of Sounds 2005

80-luvulle tultaessa uudella elektronisella tanssi- ja elämäntapamusiikilla ei ollut kovin montaa varsinaista esikuvaa tai jatkumoa, vaan hommaa muokattiin makuuhuoneisiin mahtuvissa studioissa, pienillä laitteilla ja DIY-hengellä. Ja tietysti laitteiden rajoitusten mukaan, joka loi soundille tietyt kehykset. Toki 70-luvulla syntynyt synteettinen disko ja sen levynsoittoon perustuva eetos voidaan lukea tietynlaiseksi isäksi, tai äidiksi. Kuten myös maxi-singlen pituus.

Muutama pioneeri kuitenkin löytyi ja Saksa oli oman "uudesti syntyneen" musiikkikulttuurinsa ja rohkean koneiden käytön kanssa suuri vaikuttaja. Kraftwerk oli näistä kiistattomasti merkittävin, Ranskan puolella viihteellisempi Jarre ja sitten olivat musiikillisesti muodottomammat saksalaiset; Tangerine Dream sekä Klaus Schulze.

Viimeksi mainitusta kaksikosta on kirjoitettu Levyhyllyssä varmaan suhteellisesti eniten. Aihe on sikäli ajankohtainen, että TD on julkaissut uuden - Edgar Froesen (ainoa alkuperäisjäsen) poismenon jälkeisen albumin, joka yhden näytekappaleen ja kuultujen huhujen perusteella on varmaan parasta TD:tä sitten 90-luvun tai 80-luvun puolenvälin... Näytebiisi saa oikeastaan ajattelemaan, että käsittääkseni Ulrich Schnaussin nykyisin johtama yhtye remiksaa vanhan TD:n parhaita paloja. Asia odottaa parempaa tutustumista, joten palataan siihen myöhemmin.

80-luvun jälkeisten tuotosten vertailussa Klaus Schulze vetää kiistämättä ja pulinat pois-linjalla pidemmän korren. Oikeastaan Schulzelta en ole kuullut yhtään umpikamalaa, tai surkeaa myöhempää teosta. TD:llähän näitä piisasi. Eli tässä tapauksessa Klaus pystyi entiseen bändikaveriinsa nähden pitämään päänsä pinnalla.

1990-2000-luvun taitteessa Klaus Schulze eli uransa uutta tuotteliasta vaihetta. Uutta materiaalia syntyi parin päivän kappalevauhdilla, pääasiassa öisin. Samaan aikaan sijoittuu myös yhteinen Friendship-albumi Manuel Göttschingin kanssa ja kaksikon ensimmäinen yhteinen esiintyminen kolmeenkymmeneen vuoteen Julian Copen hostaamana Lontoon Royal Albert Hallissa. Ja tämä nimellä Ash Ra Tempel. Keikka oli kaiketi kohtuullisen hyvä (Cope sanoi, että hän olisi ollut ekstaasissa, vaikka kaksikko olisi vain piereskellyt lavalla), mutta lipunhinnat taisivat olla todella suolaiset. Samaan aikaan Schulze julkaisi kymmenen CD:n boksin 'Contemporary Works I', jossa oli materiaalia oman nimen, salanimi Richard Wahnfriedin ja kollaboraatioiden kanssa. Vanity of Sounds on tämän kokoelman ykköslevy ja äänitetty vuosien 1999-2000 välillä. CD-boksi ilmestyi Schulzen oman Rainhorse-levymerkin kautta.

Boksi sai ilmestyessään pienen, mutta äänekkään kriitikkojoukon, joka ei suostunut poistamaan suhteellisen kallista pakettia sen takia, että boksissa on mukana yhteistyötä tuon ajan sveitsiläisten DJ:den kanssa. Ei siis aitoa asiaa, vaikka Schulzen omakin studiotuotanto perustui tuohon aikaan tietokoneen ja midi-liikenteen käyttöön.. Joka tapauksessa tämä johti vuonna 2005 boksin ensimmäisen levyn uudelleenjulkaisuun omana yksittäisenä pakettinaan. Levy koostuu neljästä +/- 20 minuuttisesta kappaleesta, jotka nojaavat trance-teknon suuntaiseen äänimaailmaan, olematta varsinaisesti sitä. Biittiä löytyy, mutta sitä ei tietenkään nosteta pintaan, eikä boostata, vaan homma lepää Schulzen syntetisaattorien varassa. Chill-out olisi varmaan oikea termi. Schulzen kulta-ajan tavaramerkki; rytmikkäästi maiskuttava filtteri on tietysti mukana. Levy tuo ajoittain mieleen Orbin paria vuotta aiemmin julkaiseman materiaalin, mikä kertoo ehkä siitä, että hommat liikkuivat suuntaan ja toiseen: isältä oppipojille ja toisinpäin. Toki siinä missä Orb metsästi tahtoen, tai tahtomattaan tuon ajan muotibiittejä (esim. drum'n bass), esi-isä sai pysytellä miedommassa rytmityksessä. Tämä tuo niihin tiettyä ajattomuutta, mutta myös tiettyä hengettömyyttä (itse asiassa tämä on mielestäni tämän tyylilajin yksi heikoista lenkeistä). Kun tähän lisätään Schulzen koko uran jatkunut karsastus selkeitä melodioita kohtaan ja taipumus käsittämättömään kansitaiteeseen, saadaan oikein klassinen Schulze-paketti.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Blodwyn Pig - Sing Me A Song That I Know 1969



Jostain syystä saan tästä biisistä aina ihmeellisen Muppet-Show assosiaation... Ehkä se ei ole huono juttu.

Kappale on siis brittiläisen, lyhytikäiseksi jääneen Blodwyn Pigin ensilevyltä. Bändiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaiseksi superyhtyeeksi (tai olla luonnehtimatta), koska miehistön jäseniä tuli ja meni myöhemmin varsin suosituista orkestereista ja suosittuihin orkestreihin. Perustaja kitaristi Mick Abrahams soitti ennen Pigiä Jethro Tullin ensimmäisen levyn kokoonpanossa. Abrahams ei tosin viihtynyt tässä perustamassaankaan bändissä, vaan hänen lähtönsä jälkeen hänet korvasi ex-Yes mies Peter Banks. Bassoa soittanut Andy Pyle painui tämän yhtyeen hajoamisen jälkeen Juicy Lucyyn ja sitten jonkinlaista suosiotakin nauttineeseen Savoy Browniin. Laulaja-fonisti-huilisti Jack Lancaster ei ollut ennen bändiä suositussa orkesterissa, eikä hän ollut sellaisessa Blodwyn Pigin hajoamisenkaan jälkeen, mutta levytti fuusiota ja oli sessiomiehenä lukuisten ihan asia-artistien levyillä. Lisätään listaan vielä Larry Wallis, joka viihtyi bändin riveissä tovin.

Mutta oman elämän Jake Nymanointi sikseen ja Bloodwyn Pig kuunteluun. Se oli ihan jeessiä jatsahtavaa rokkia progemausteilla.

torstai 5. lokakuuta 2017

R2 D2 // ARP2600 (eli Star Warsin ääniä)



Star Wars, eli kotimaisittain Tähtien sota on luonut monta todella ikonista elokuvaääntä/tehostetta, jotka jokainen kerran ne kuullut tunnistaa. Ja on yleensä myös vaikuttunut niistä, että ne ovat jättäneet pysyvän muistijäljen. Aika kova saavutus äänille, jotka ensiesiintyivät elokuvassa neljäkymmentä vuotta sitten.

Näiden äänien takana on mies nimeltä Ben Burtt, joka tekaisi myöhemmin muun muassa esim. ET-elokuvan ET:n puheäänen. Siinä missä tuon ajan sci-fi-leffat luottivat tehosteissaan pääosin elektronisesti luotuihin ääniin, Burtt sekoitteli löytämiään "tavanomaisia" ääniä ja elektroniikkaa keskenään. Näin luotiin tuohon avaruussatuun valomiekan lisäksi laser-blasterin äänet (alunperin vasaralla lyöty radiomaston tukivaijeri), Darth Vaderin hengitys (Berttin oman sukelluspuvun happilaitteen hengitysääni) ja Luken ja Chewbaccan välisen shakkimaisen hologrammipelin äänet.

Miten syntyivät sitten ne mainitut valosapelien äänet? Idea niihin tuli Berttin kokemuksesta Etelä-Kalifornian yliopiston elokuva- ja tv-linjan leffasalista, jossa filmiprojektoria pyöritti kaksi moottoria. Näiden moottoreiden keskinäinen nopeudenmuutos sai aikaan humisevan resonaatioäänen. Tätä ei kuitenkaan äänitetty sellaisenaan elokuvaan, vaan äänen kopioiminen ja ohjaaminen mahdollistui erään äänitysvahingon jälkeen (mikrofoni kiersi rikkinäisestä televisiosta). Mikrofoni ja televisio reagoivat huoneessa liikkuessa samankaltaisella humisevalla äänilopputuloksella plus muodosti liikkuvan niin sanotun Dopplerin efektin. Nämä kaksi asiaa yhdistettiin ja lopputuloksena oli valomiekan humina.

R2D2:sen piipitys, viheltely ja pulputus oli taas yhdistelmä yllä olevan videon tyylistä ARP 2600-syntetisaattorin pulputusta ja Berttin omaa ääntelyä ja viheltelyä.



perjantai 29. syyskuuta 2017

Lahtinen & Mimlitsch - For The First Time 2017

Petri Lahtinen on pyörinyt tasaisesti Levyhyllyssä ja mies piti takavuosina (tai no, vuosina jolloin musablogit olivat vielä voimissaan) aktiivisesti omaa musablogiaankin.

Alunperin aika puhtaasti singer/songwriter meiningillä netissä edustanut artisti on tässä vuosien saatossa lipunut toteutuksessaan enemmän ja enemmän kokeelliseen suuntaan, josta yksi haara on Tampereen suunnassa toimiva Dark Reindeer-prokkis. Tämä yhdistelee käsittääkseni audioon kuvaa ja tanssia yms ja esiintyy suhteellisen aktiivisesti artsyissä tapahtumissa.

For The First Time on tässä Lahtisen experimentaaliin lipumisessa taas uusi merkkipaalu, sillä siinä missä Dark Reindeer maalailee kitaralla ja elektroniikalla kuitenkin... no... niinkuin kitaralla ja elektroniikalla maalaillaan, tämä Paul Mimlitschin kanssa yhteistyössä tehty Bandcamp-julkaisu heiluu jo puhtaan avant-garden rajamailla.

Ymmärtääkseni yhdysvaltalainen Mimlitsch on julkaissut omakustanteita ja muuta jo pitkän aikaa ja soittaa puhaltimien lisäksi perkussioita yms. Nykypäivä ja sähköposti mahdollistavat mainiosti suurtenkin välimatkojen väliset kollaboraatiot, jos sävelet ovat selvät.
Tällä äänitteellä Mimlitsch on soittanut ja editoinut akustisia metalliääniä, jotka muodostavat tämän viisi-biisisen julkaisun pohjan. Kilahduksia, kolahduksia ja välillä sormipiano-tyylisiä puolikomppeja. Lahtinen taas vokalisoi päälle, samplaa puheääniä ja soittaa mm. FM-synteesin kuuloisia juttuja ja laulaa teemoja, jotka ovat tasan sen himpun verran melodisia, tai formaaleja, että niistä jää ääni- ja muistijälki joka muistuttaa hipaisulta "oikeaa musiikkia". Ehkä joku David Bowien 'Blackstar'-levyn kokeellinen henki vielä askeleen eteenpäin otettuna kuvaa meininkiä parhaiten? Melodia, tai sen oletus kieppuu hetken eetterissä kadoten, kun siitä yrittää saada kiinni.

Mitään jokapojan- tai tytön musaa tämä For The First Time ei ole. Kiinnekohdista kiinnisaaminen vaatii kuulijalta korvaa, tai halua, mutta toisaalta kilahtelut, syntikoiden humahtelut ja vokaalit saattavat halukkaan kuulijan korvassa kestää pidempään, kuin perinteinen melodisuus. Helpotusta tuo julkaisun pituus, joka on just passeli tällaiselle kamalle; ei liian pitkä, mutta ei liian lyhytkään. Rohkeaa menoa.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/for-the-first-time

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Fredi - Se Outoa On 1978



Fredin komea ääni lähti myös mukaan 70-luvun lopun diskovillitykseen.
Tässä ranskalaisen Space-yhtyeen biisin herkkä ja kosminen versiointi.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Aavikko - Okeanos 2016

Aavikko ilmestyi omaan tietoisuuteen noin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ei ollut olemassa varsinaisesti "hipsteriksi" kutsuttavia ihmisiä, mutta yhtye sai aika samanlaisen kuuntelijaryhmän hyväksynnän ympäri yliopistokaupunkeja, joissa yhtye myös keikkaili. Näennäistä itä-Eurooppa- ja lo-fi estetiikkaa uhkunut bändi levytti instrumentaalejaan, jotka nojasivat rumpali Leppäsen komppiin ja kolmikon kosketinsoittimiin. Yritin monesti alkaa pitämään yhtyeestä, mutta yritykseksi se aina jäi.

Vuodet vierivät ja olen hyvin tietoinen Leppästickin osuudesta Circlen noususta yhdeksi omista suosikkibändeistäni (en muuten pitänyt Loop-ajan Circlestäkään). Aavikko on levyttänyt suhteellisen harvakseen ja tämä viides, tai kuudes albumi on jatkumoa kuulemma Novo Atlantiksen aikana alkaneelle irtiotolle aikaisemmasta tyylistä. Tähän en kommentoi mitään, koska en ole kuullut.

Okeanos osui omaan kaikuluotaimeeni viime vuoden Avaruusromua-ohjelmasta, joka herätti kiinnostuksen levyä kohtaan. Sen verran liikkui myös huhuja, että koko levy oli kuulemma radiossa soineen kappaleen tyylistä musaa.

Levyn saaminen kuunteluun oli kuitenkin suhteellisen työlästä tänä aikana, jolloin levykaupat ovat lopettaneet, Anttilaa ei ole, eivätkä marketit osta random-puulaakien levyjä, jos pistävät hyllyyn enää ollenkaan. No, tämä tuli lopulta vastaan Lahden Äxässä, joten kuunteluun.

Elikkäs takakannessa luvataan levyn olevan sitä pahamaineista, tai no: ainakin halpamaineista new age musiikkia, eli musiikkitapettia henkiselle... hengelle. Ja sitä se tosiaan on kannen delfiinejä ja Vangelikselle, tai Yannille kumartavaa kreikkalaisfonttia myöten. Kuuleman mukaan levyn kappaleet ovat erään delfiinin kasvukertomus. Musiikki on edelleen instrumentaalia ilman sanoja, joten kertomus käydään lähinnä kuuntelijan omassa päässä. Levy on muutenkin jaettu kuuteen eri kappaleeseen, mutta ne ovat sisällöltään toistensa kanssa samanlaista äänitapettia, joten periaatteessa on kysymys yhdestä pitkästä kokonaisuudesta.

Kuuntelijan päätettäväksi jää myös, onko Okeanos läppä, vai totisesti tehty levy. Itse uskon tietysti, että kyseessä on jälkimmäinen. Delfiinin kasvukertomus nimittäin ammentaa sieltä 80-90-luvun skenestään ne parhaat palaset, jotka kuulostavat kieltämättä hyviltä (vaikka kuinka yrittäisi kieltää): lämpimiä padejä, FM-synteesiä, meren kohinaa ja päällekkäisiä harmonioita ilman melodioita. Mieleen vyöryy kuvia Carl Saganin tiedeohjelmista ja niiden taustalla kauniin mahtipontisesti soineesta musiikista. Siis ilman juustoisia melodioita. Aavikko on jättänyt tällä levyllä myös perkussiot kokonaan pois, eli levyllä ei ole biittiä, vaan se soljuu, kuin delfiini jonkun halvan lomakohteen akvaariossa. Levyä verrattiinkin jossain musiikilliseen rihkamaan: voimakristalleihin, jotka näyttävät kauniilta, mutta niiden sisäinen voima, tai voimaannuttaminen on lopulta uskon asia.

Minä uskon :)

torstai 31. elokuuta 2017

Seija Simola - Anna Rakkaudelle Tilaisuus 1978



Seija Simola siirtyi toisen ulottovuuden orkesteriin elokuussa 2017. Iskelmää laulanut Simola ei itse pitänyt itseään ikinä varsinaisena iskelmäsolistina, vaikka olikin tällä saralla yksi 60- ja 70-luvun suosituimpia naislaulajia. Aikalaisille olivat tuttuja kappaleet 'Sulle silmäni mä annan', 'Mariza' ja 'Ei itkeä saa Argentiina'. Käännöskappaleita kaikki.
Simolan uralla oli myös toinenkin puoli, josta Levyhyllyssä on sivuttu muun muassa levyjä 'Valtakunta' ja viimeksi tänä kesänä kokeellista lastenlevyä; 'Muusaa ja Ruusaa', jolla lauloi myös Seijan Taina-tytär. Molemmat levyt olivat Eero Koivistoisen kokeilevaa pop-musiikkia. Koivistoinen esiintyi vuonna 1969 myös yhdessä Simolan kanssa Wigwam taustabändinään.

Simolasta tuli monen muun suomalaisen artistin tavalla Euroviisujen uhri: tämä videon kappale vuodelta 1978 edusti Suomea kisoissa ja tuli sijalle 18. Vain Norjan antamat kaksi pistettä pelastivat Simolan nollasijoitukselta - samalta, mikä tuhosi Kojon siihen asti profiilikkaan uran. Onnistuu se tuho toki myös toisinkin päin: Lordin viisuvoitto tuhosi hänen naamiosirkuksensa.
Luuserileima söi siihen asti hyvin menestyneen Simolan seuraavan levyn myyntimäärän ja hän levytti tämän jälkeen enää kaksi omaa kokopitkää. Näiltä jälkimmäiseltä löytyy vuoden 1984 italokäännös "Juna Turkuun", joka soi taannoin usein Radio Helsingin Paskalistalla. Simola vetäytyi 90-luvulla parrasvaloista ja vuoden 2011 leikkaus tuhosi hänen lauluäänensä ja osittain äänihuulet. Menehtyminen tapahtui todennäköisesi samaan hoidettuun pitkäaikaissairauteen.

'Anna rakkaudelle tilaisuus' nostaakin pienen surumielen, koska kyseessä on ihan ookoo 70-luvun lopun euroiskelmä. Sävellys on hänen tuon ajan aviomiehen Reijo Karvosen käsialaa ja yhteisesti sanoitettu kappale kertoo todennäköisesti heidän yhteisestä lapsesta. Video menee vähän epäsynkassa ja taustalaulajina nähdään Pepe Willberg ja todennäköisesti Jokke Seppälä. Simola lauloi aiemmin Willbergin Pepe & Paradisessa.

Hyvää matkaa!

perjantai 25. elokuuta 2017

Primal Scream - S/T 1989

Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.

Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.

Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.

Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.

Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Paul McCartney & Wings- Jet 1974



Beatlesien kaikki jäsenet siirtyivät suhteellisen laadukkaalle (noh, ehkei Ringo) ja menestyksekkäälle (myös Ringo!) soolouralle. Kovimmat paukut heitettiin heti hajoamisen yhteydessä, kun sekä John Lennon, että George Harrison julkaisivat klassikkostatukset ansaitsevat soololevynsä 'Plastic Ono Band' ja 'All Things Must Pass' (jälkimmäinen tripla-levy..). Sitten meno vähän tasaantui. Paul McCartney ei samanlaista pommia pystynyt tiputtamaan, mutta muuten häneltä ilmestyi aivan kelvollisia albumeja soolona, sekä The Wings-bändin nimen alla. Hänkin kärsi Beatles-krapulasta ja ymmärtääkseni McCartneyn 70-luvun konserteissa oli yleensä noin yksi Beatles-biisi ja sekin jostain tuotannon alkupäästä tai laidalta.

Jet julkaistiin tammikuussa 1974 ensisinglenä yhtyeen 'Band on the Run' levyltä. Itse biisi oli äänitetty jo edellisenä syyskuuna ja merkittiin Paulin ja Lindan yhteiseksi. McCartneyn myöhemmin muutteleman tarinan mukaan kappale kertoo heidän mustasta villiluontoisesta labradorinnoutajasta. Jos miettii miltä 70-luvun iso rock kuulosti, niin kappale on varmaan aika hyvä historiallinen todiste. Biisi lähtee aikansa muodikkaalla reggae-poljennolla, jota avitetaan torvilla ja paksulla synalla, josta hypätään power-poppiin. Siitä taas reggaeseen ja takaisin tukka hulmuten. Kertsi vaihtaa taas suuntaa ja taas syöksytään b-osasta eteenpäin moogin vislatessa sooloa. Pikkasen glamia, isoa soundia, stemmoja ja 4 minuuttia pituutta. Beatles olisi varmaan kuulostanut tältä 1972.


maanantai 14. elokuuta 2017

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!


tiistai 8. elokuuta 2017

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Jontti - Yhden miehen kultti 2011

Tämä tuli ostettua Lahden Äxästä kesäretkellä. Joskus tätä levyä metsästelin enemmänkin, mutta ilmestymisen jälkeen sitä oli suht hankala saada käsiinsä, vaikka soololevy nousikin Suomen virallisen albumilistan sijalle 26. Tai varmaan tästä syystä sen mahdollisesti parin tuhannen levyn painos meni hyllyistä, eikä uutta tullut. En tiedä oliko tämä Äxän alennuksella myymä levy kuitenkin samaa painosta jostain varaston nurkasta kaivettuna?

2010-luvun taitteessa suomiräppi voi hyvin ja siinä pyöri paljon leftfield-tyylistä artistia, kuten Asan mahtava Loppuasukas-levykin osoitti. Siinä missä Cheekit ja Elastiset ovat tuoneet räppiin oman "poliittisen" linjansa, eli sellaisen bemarilla ajavan yrittäjäkokoomuslaisen eetoksen, Jontti sijaitsee kompassin toisessa päässä.
Tosin en tiedä itsekään ihan missä, levyn tursutessa kaiken maailman salaliittoteorioita, Bildberg-kokouksia, EU-vastaisuutta yms. Ja tursoaminen on ihan oikea termi, sillä putkeen kuunneltuna Yhden miehen kultti on semisti puuduttavaa tavaraa. Tämä oli muutaman yksittäisbiisin kuultua itse asiassa pienoinen pettymys. Paasausta pehmennetään viimeisessä kappaleessa, joka antaa kuulijalle ohjeita hivenen myös relata ja olla kelailematta aina liikoja. Neljälletoista biisille on biittejä tehnyt kahdeksan eri heppua ja vierailijoita on Rytmihäiriön ja Ratfacen jäsenistöstä. Lyriikoiden sitominen aikansa poliitikkoihin myös kostautuu vähän puoli vuosikymmentä myöhemmin nuorison todennäköisesti ihmetellessä kuka joku Paavo Lipponen on. Osa taustoista on aika kiehtovan kuuloista, osa aika puuduttavaa.

Aika paljon negaa tuli kirjoitettua siihen nähden, että ei tämä mikään sysipaska levy ole. Ja tietty paasaus/salaliittoripuli kuuluu tietysti teoksen taiteelliseen kokonaisuuteen.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

John Stevens - Suite for Two 1985



Uusia juttuja löytää välillä yllättävistä paikoista. Tai yllättävistä ja yllättävistä. Toukokuussa oli lasten musiikkiopiston kevätkonsertti, jossa kumpainenkin esiintyi, kuten iso joukko kylän muita lapsisoittajia ja nuoria. Konsertin päätti tuubansoiton opettajan ja teini-ikäisen edistyneemmän oppilaan tuba-duetto.

John Stevens on yhdysvaltalainen nykysäveltäjä (s. 1951), joka on ottanut teoksiinsa elementtejä myös jazz-musiikista. Neliosainen "Suite For Two" on lyhykäinen teos, mutta kysyy varmasti soitto- ja puhalluskuntoa. Mikä youtube-äänitteessä tietysti jää puuttumaan on kahden tuuban keskinäinen resonointi tilassa. Teos on muutenkin minimalistinen luottaen selkeisiin linjoihin ja leikkaus/resonointipisteisiin.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Äänimaisema - Mustilan Arboretum

Kesäinen päivitys Suomen suvesta. Ympäristössämme, tai siis "luonnossa" on monenlaista äänimaisemaa. Usein näihin ei kiinnitä huomiota, ennenkuin sellainen kuuluu selvästi. Helpoin esimerkki on tietysti meren pauhu, tai puron solina.

Suomi on jonkinkaisen metsäalueen peitossa saaristosta tunturien rajoille ja metsillä ja niiden puustolla on omat äänenensä. Tässäkin talousmetsä erottuu omalla tylsyydellään, jos on ollut aarnimetsässä kuuntelemassa puiden narinaa toisiaan vasten. Haavikko pitää miltei meteliä havistessaan tuulessa. Korkeat männynlatvukset suhisevat, metsän pohjakerroksessa samaan aikaan vallitessa täysi tyyneys.

Mustilan Arboretum on yksi niistä paikoista, joissa omaan metsätalouteemme yritettiin kehittää puhtia testaamalla nopeakasvuisempia vieraslajeja. Moni samoilta kasvillisuusvyöhykkeiltä tuotu puulaji kestääkin taimivaiheen jälkeen Suomen oloja kohtuullisen hyvin puistoissa, hautausmailla ja puutarhoissa, mutta mitään itsekseen leviävää metsää ei ole syntynyt. Arboretum sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn ja pikkuteiden keskellä. Saarekkeeseen kuuluu puuston läpi liikenteen toisinaan repivä ääni monestakin suuntaa. Kalliomassat blokkaavat näitä ääniä totaalisesti, puusto lajistosta riippuen jonkun verran. Pohjoisrinteellä kasvoi sinne istutettuja Siperian, Kauko-idän ja Pohjois-Amerikan havu- ja lehtipuita. Näistä runsaslukuisimpana pihdat ja lehtikuuset. Korkeaksi kasvavan lehtikuusiston alla huomasi sen poikkeavan äänistön, kun latvaan osui tuuli. Lähellä havupuuta olevaa huminaa, mutta pehmeämmällä äänellä. Tuttua ja poikkeavaa. Lehtikuusen levinneisyysalue ulottuu muuten tällä hetkellä Siperiasta Äänisjärven itärannalle ja sen oletetaan leviävän Suomeen ilmaston lämmetessä. Itse asiassa siperianlehtikuusi kasvoi Suomessa ennen viimeistä jääkautta.

Haista, maista, kuule kesä - tupakatta tottakai.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Royal Blood - S/T 2014

Vuonna 2014 (tai 17) kaikki musiikki on jo tehty, kaikki riffit soitettu ja biisit sävelletty. Kysymys on usein lähinnä siitä, kuinka tuoreesti, tai ajan hermolla tuotetusti asiat esitetään.

1990-2000-luvulla White Stripes duo kierrätti edeltäjiensä materiaalia lisäten siihen oman vibansa. Erikoisinta hommassa lieni, että nykytekniikalla kaksijäseninen bändi sai kitaran ja rumpujen kanssa äänen täyttämään suurempienkin areenoiden ilmatilan. Ei tässä tarvitse hirveästi pyöritellä, että kuulee Royal Blood-duon täyttävän WS:n jättämän musiikki- ja markkinaraon, osittain Stripesien omalla tyylivalikoimalla. RB poikkeaa edeltäjästään siinä, missä Jack White soitti kitarallaan myös bassot, vuonna 1988 syntynyt Mike Kerr soittaa bassollaan kitarat. Toki myös synaakin, mutta audiossa homman erottaa lähinnä tavallisesta poikkeavasta resonanssista. Ben Thatcherin rummutus eroaa Meg Whiten sympaattisselkäytimellisestä soitosta Bonham-tyylisenä kannujen tappamisena.

Bonham soitti Led Zeppelinissä, jonka (alkuaikojen) kaikuja kuuluu myös Royal Bloodin musiikissa. Aerosmith paketoi 70-luvun alussa Zeppelinin ja Stonesin parhaat palat omaan kakkuunsa, joka maistui hyvin. Samaten Royal Blood omien kohteidensa audion. Mutta myös sekä Zeppelin, että Stones olivat törkeitä varkaita edeltäjiltään, vaikka paistattelivat uudistajien valokeilassa.