keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Can - Tago Mago 1971

Keski-ikäisille ja keski-ikäistyville maksukykyisille musiikin kuuntelijoille suunnatuissa lehdissä on nykyään ärsyttävä piirre, että otetaan 20+ vuotta sitten tasavuosissa levytetty levy. Vähän puolivillaista kyselyä artistilta (tai jos bändi on keskenään välilöissä, niin useammalta soittajalta) ja lehti hyllyyn. Kyllä kaltaiseni musiikkinörtit sen ostavat.

Luojille kiitos kuitenkin, että tänä vuonna on kulunut neljäkymmentä vuotta vuodesta 1971. Tuolloin ilmestyikin suhteellisen monta merkittävää albumia. Brittilehdistö ei kuitenkaan muistele mitään Amon Düül II:sia, vaan niitä lempiyhtyeitään, joihin Can on aina kuulunut.

Vaikka kuuntelenkin alan levyjä paljon, suhtautumiseni Caniin on ollut jostain syystä aina penseä. Monen mielestähän yhtye on juuri SE krautrock-yhtye, mutta itse olen aina sijoittanut Canin sinne oman mielenkiinntoni häntäpäähän. Niinpä Tago Magon 'juhlavuoden' kunniaksi pursuavien lehtijuttujen takia otin levyn uudelleen kuunteluun ja ajattelin antaa vielä kerran sille mahdollisuuden tehdä vaikutus.

Can ja juuri tämä levy oli se, joka vaikutti suuresti punkin perustaneeseen ikäluokkaan. Jotkut tiettävästi jopa matkivat ennen punkin syntyä yhtyeen 'epämusiikkia', joten voitaneen sanoa Canin vaikuttaneen myös sen liikkeen estetiikkaan. Bändi myös itse otti vaikutteita enemmän John Cagen ja Stockhausenin tyylisiltä modernin musiikin tekijöiltä ja Miles Davisilta, kuin Chuck Berryltä. Ja tietysti Velvet Undegroundilta.

Tago Magon yhteydessä bändi itse puhuu jopa salaisesta mustasta magiasta, mutta levy kuulostaa omaan korvaan enemmän puhtaalta artsyilyltä nauhamanipulaatioineen. Tämä oli tietysti aikanaan tuoretta, mutta ei nyt 2011 yllätä enempää. Tago Magolla bändi kieltämättä laajentaa 'pop-yhtyeen' käsitettä. Seiniä tuupataan leveämmiksi, välillä käydään noisen puolella ja soitetaan tietysti paljon sitä 'can-groovea', mistä hehkuttajat aina vaahtoavat.

Yhtyeen soittajisto on jäänyt myös genreen omalla ikonistisella tavallaan. Puhutaan aina Jaki Liebezeitin eleettömästä rumpujen soitosta, eikä Michael Karolikaan ollut kehno kitaristi. Ehkä se itseäni ärsyttävä lenkki on Damo Suzukin epälaulu?

Kyllähän Can groovaa omalla yksinkertaisella mutta kiemuralla tavalla. Mutta silti en jaksa kuunnella Cania vapaaehtoisesti. Ehkä sitten, jos joku spaikkaa kraanaveden, mutta muuten kuuntelen mielummin Faustia.

Ei kommentteja: