Historiansa aikana se on toiminut kummassakin tehtävässä, mutta uskonnollisella tosikkoudella sitä ei ole ikinä soitettu huvin vuoksi muuten, kuin ilkivallan kohdalla.
Moni kello ja sen soittopatterni toimii myös oleellisena osana kaupunkinsa taustaäänistä, kuten vaikka Lontoon Big Ben. Siinä missä täällä kauhistellaan minareetista tulevaa monta kertaa päivässä tulevaa rukouskutsumökää, pitäisi omien kaupunkiemme kellojen soittaa myös kuudelta aamulla, keskipäivällä ja kuudelta illalla. Tai kaupunkien keskustoissa tunnin välein. Soittoa on onneksi hivenen rajoitettu.
Kirkonkellojen, tai jumaluudenpalvelusten yhteydessä soineiden kellojen historia voidaan länsimaissa jäljittää muinais-Egyptiin ja Osiris-kultin palvontaan, josta tämä kulkeutui osittain Lähi-itään. Kello oli enemmän keskeltä riippuvan gongin kaltainen ja tälläisiä löytyi vielä varhais-kristillisen ajan Kreikan alueen luostareista. Roomalaiset eivät kelloista piitanneet ja seuraavan kerran ne putkahtivat esille vasta (tai jo) vuoden 400 paikkeilla Nolan piispa Paulinuksen välityksellä Camprian kaupungissa. Koska ajat olivat niin sanotusti levottomia, niitä käytettiin heti alusta lähtien kirkollisten menojen ilmoittamisen lisäksi myös varoituskelloina.
Kesti kuitenkin noin 200 vuotta ennenkuin kellot otettiin niin sanotusti virallisesti kirkon tykö, kun paavi Sabianian hyväksyi ne vuonna 604 ja pian sen jälkeen niiden käyttö vielä siunattiin. Tässä vaiheessa kellot olivat hmm... no kellonmuodon sijasta vahvasti neliskanttisia, eikä niiden äänenlaatu tai äänen kantavuus ollut vielä päässyt myöhempiin mittasuhteisiinsa. Kellojen suosio painottui myös aikansa kristikunnan pohjoisosiin, eli tuolloin vielä Irlantiin ja Skotlantiin, jossa ne olivat kelttijälkeläisten suosiossa. Itä-Eurooppaan kellot saapuivat 800-luvun tienoilla, mutta itäinen kirkkokunta innostui niistä vielä enemmän ja suurimmat koskaan tehdyt kirkonkellot ovatkin sen alueella (suurin on Moskovan Kremlissä oleva 200 tonninen 'Tsaarin kello'). Kotimaammekin kookkain ja raskain kello on venäläistä alkuperää oleva Suomenlinnan kirkon kello.
Kirkonkello sellaisena, kuin se tänään edelleen tunnetaan muokkautui viimeisimpään muotoonsa 1100-1200-luvuilla. Kellot valmistetaan niin sanotusta 'kellometallista', joka sisältää 80% kuparia ja loput tinaa. Kellon sointimekanismi on hyvin yksinkertainen; sen keskellä roikkuu liikkuva niin sanottu 'kieli', joka osuu kellon runkoon sen heiluessa. Kellon heiluttaminen taas tapahtuu narulla, jolla liikutellaan sivuttain kellon kannatin puuta, jossa itse kello on kiinni. Pienemmissä kelloissa nopeasti heiluttaessa kieli saa aikaan myös kilkattavia 'jatkuvia' ääniä. Nykyisin kelloja voidaan myös soittaa sähköisellä, tai mekaanisella iskurilla, joka kellon ja kielen heilumisen sijaan napauttaa kelloa sen ulkopinnalta. Kelloa voidaan myös soittaa siten, että viritetään samalle tasolle miltei poikittaisia köysiä, jotka kiinnitetään keskikohtaan ja toinen pääty narusta kellon kieleen. Tosin kellojen vierestä soittaminen ei varmasti tee hyvää kuuloelimelle.
Samainen kello adoptoitiin pienemmässä koossa myös merenkulun puolelle laivakelloksi (jolla myös soitettiin ajat ja vahdinvaihdot), poijujen kelloiksi, sekä sumukelloiksi majakkasaarille. Ja toisinpäin myös; Itäisellä Suomenlahdella olevan Haapasaaren kirkon toisena kellona toimii edelleen 1800-luvulla haaksirikkoutuneen purjelaiva 'Helenan' laivakello.
Kellojen soittotehtävä kuului kirkon suntion tehtäviin, mutta on nykyisin samalla tavalla automatisoitu, kuin muhamettilaisten mankalta tuleva rukouskutsu. Kelloja soitetaan nykyisin jumalanpalveluksen yhteydessä, häissä ja hautajaisissa. Kaupungeissa kirkon torniin liitettiin vielä kellolaite ja aikana ennen ihmisten omia kelloja lyöntien määrä toimi asukkaiden yhteisenä kellona ja ajan mittarina. Siis kaupungeissa, joissa elettiin jo kellon mukaan, junat tulivat ja lähtivät ajallaan ja niin edelleen. Maaseudulla elettiin edelleen valon mukaan, mutta kirkonkylän kello kyllä ilmoitti sunnuntain palveluksen sielläkin.
Suurten kellojen lisäksi torneissa käytettiin myös pienempien kellojen patterneja, joilla soitettiin esimerkiksi kahdeksan eri äänen kuvioita. Tämä ei kuitenkaan käynyt helposti suntiolta yksinään, vaan vaati jo monta soittajaa. Kirkonkellon sointi on kantavuutensa kanssa äänenä hyvin miellyttävän kuuloinen. Tässä tuskin on mitään kulttuurillista aivopesua, sillä minun mielestäni luterilainen virsilaulu on yksi tylsimmistä ja harmaimmista äänimaisemista. Kellon isku ja kaunis resonointi ovat vain kauniin kuuloisia, etenkin kantautuessaan vesistön yli tai kimpoillessaan kaupungin seinistä. Äänennopeus, kaiku ja useat kaupungissa eri puolilla soivat kellot luovat vielä oman alati muuttuvan mielenkiintoisen äänimaisemansa.
Tietynlainen kulttuuriperäinen raskauskin kellon soittoon liitttyy; se saattelee perinteisesti vainajamme niin sanotulle viimeiselle matkalleen, raskaine, lopullisine kumahduksineen.
Kristillisessä taiteessa kello symbolisoi jumalan ääntä, joten ei ihme, että nykymaailmassa protestanttisessa kulttuurissa myös aikaa ja aikatauluja pidetään yhtä jumalaisina.. Keksittiinhän eksakti ajanmääritys juuri teollisen yhteiskunnan junaliikenteen tarpeisiin ja tämän kanssa kirkko ja kirkon seinäkello menivät vielä naimisiin.
Mutta eipä kellon vanha vainolaisesta ilmoittaminenkaan ole kovin kaukana historiassa; toisen maailmansodan aikana Englannin kellot hiljennettiin ja niitä oli määrä soittaa ainoastaan silloin, kun viikingit.. anteeksi hunnit olisivat nousseet maihin. Suomessa taas kirkonkelloja käytettiin ilmoittamaan ilmahälytyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti