tiistai 25. maaliskuuta 2014

David Bowie - Diamond Dogs 1974

Ensi kuussa 40(!) vuotta täyttävä David Bowien Diamond Dogs on tämän kuun 'klassikkoalbumina' suhteellisen kalliissa, mutta hyvin 'classic-rockkia' uudempaakin musiikkia yhdistellevässä englantilaisessa Uncut-lehdessä.
Levy on tietynlainen väliinputoaja, tai siirtymälevy Bowien uralla, jollaisia sinne mahtuu useampikin. Sitä ei suoranaisesti lueta mestariteosten joukkoon, muttei toisaalta dumata tai sivuutetakaan edeltäjänsä Pin-Upsin tyyliin.

Diamond Dogsilla on itselleni toisaalta omakohtainen paikka aina sydämessä, koska se tutustutti minut Bowien musiikkiin ja oli ensimmäinen levy, jonka mieheltä kuulin. Sedältä lainaan saatu vaikuttava avattavakansinen albumi, jonka kannessa Bowie on koirahahmoisena, taustalla maalaukset ruskeansumuisesta tulevaisuuden kaupungista. Pelkät kannet kaikessa oudossa käppäisyydessään saivat ymmärtämään, että tässä ollaan nyt jonkin jutun äärellä.

Levyn avaa painostava minuutin mittainen luenta 'Future Legend' taustallallaan nihkeä aikansa syntetisaattori, ulvontaa ja puhetta efektin läpi. Tätä seurannut nimibiisi on lässähdys. Ennen lehtiartikkelia en edes äkännyt senkin olevan Rollari-pastissi, mutta enpä ollut Stonesia kuullut hirveästi vuonna 1987. Bowie on soittanut biisiä paljon myöhemmissä konserteissaan, mutta sinkkubiisinä se nousi hätäisesti top20:een, mikä oli 70-luvun alun Bowie-levytyksenä aika huono esitys. Tästä eteenpäin meno sitten onneksi paranee. Luen kappaleet 'Sweet Thing', 'Canditate' ja 'Sweet Thing (Reprise)' yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on nilkuttavaa, synkkää ja painostavaa rokkia. Ilmaa pääsee taas sisään A-puolen lopettavalla 'Rebel Rebelillä', joka sekin on tietty Stones-pastissi, mutta tällä kertaa androgyynisellä sanomalla. Biisi oli aikansa sinkkuhitti ja pysynyt myös Bowien keikkaohjelmistossa.

Kakkospuolen avaa 'Rock'N Roll With Me', joka on taas hitaampi ja pompöösimpi pala Ei levyn kohokohtia, mutta menettelee. Tästä hypätään heti toiseen slovariin 'We Are the Death', joka taas on hiljalleen kasvava ja hyytävä biisi. Tätä seuraa '1984' josta tehtiin versio jo ennen albumia. Biisi takoo eteenpäin Shaft-kitaralla, diskosynajousilla ja kompilla, sekä kertoo mihin suuntaan seuraavat levyt olivat menossa. Tätä seuraa syna ja mellotron introlla avaava synkeä 'Big Brother', josta siirrytään levyn päättävään 'Chant of the Ever Circling Skeletal Familyyn' joka päättyy feidautuvaan 'Braad, braad, braad' huutoon.

Diamond Dogs sijoittuu aikaan, jolloin Bowien artistinen läpimurto Englannissa oli tapahtunut juuri paria vuotta aikaisemmin. Tässä olivat näytelleet oleellista osaa myös miehen yhteistyökumppanit, eli Spiders From Mars-yhtye sekä etenkin sen kitaristi Mick Ronson ja tuottaja Ken Scott. Hämähäkit olivat saaneet kenkää jo aikaisemmin ja Scott tuotti enää levyä edeltävän version biisistä 1984. Levystä vastasi Bowie itse sekä uudet soitinkumppanit.
Albumin alkuperäisenä ideana oli ollut siirtää George Orwellin tunnettu dystopia-kuvaus, kymmenen vuoden päästä ajankohtainen 1984 musiikilliseen muotoon, mutta perikunta esti tämän sellaisenaan, joten levystä tuli hybridi kirjan visioiden ja Bowien oman Hunger City mielikuvituskaupungin kanssa. Levyllä Bowie hoitaa tuotannon ja miksauksen sekä soittaa saksofonia, moog-syntikkaa, mellotronia ja ennenkaikkea kitaraa. Paria sessiomiesraitaa lukuunottamatta artisti ränkii itse levyn sähkökitarat ja kontrasti aikaisempien levytysten kitarasankari Ronsoniin on vahva, mutta myös mielenkiintoinen. Osuudet ovat vähän nyrjähtäneitä ja kirskuvia, mutta sopivat hommaan. Muita levyn vahvoja musiikillisia elementtejä ovat miehen soittamat törähtelevät fonit ja synkeät syntikka-lainit (etenkin biisissä Big Brother).

Levyä markkinoinutta kiertuetta varten rakennettiin ja tuotettiin törkeän kalliit lavasteet tätä kaupunkia varten, jotka hylättiin sitten, kun kiertue siirtyi Amerikan mantereen puolelle. Samalla settikin muokkautui niin, että noudatti enemmän Bowien uusia mielenkiinnon kohteita, eli Philly-soulia ja mustaa musiikkia, joista toki vahvoja vaikutteita jo tällä Bowien viimeisellä glam-levyllä.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Chrome - The Visitation 1976

Chromen nykyinen kokoonpano saapuu Suomeen kesällä, mutta sillä ei soita enään ketään tämän ensilevyn kokoonpanosta, sillä yhtyettä nykyään luotsaava ja tätä seuranneelta kakkoslevyltä 80-luvun alkuun asti mukana ollut Helios Creed ei ole mukana vielä tällä yhtyeen debyytillä.

Bändi on jostain syystä aina livahtanut oman lentovalvonnan ohi, vaikka kuuluu kyllä yleisesti nähin tunnettuihin, mutta toki marginaalissa toimineisiin kulttiorkestereihin. Chrome on tunnetumpi varmasti niistä 70-80-luvun albumeista, jotka toimivat pioneereina musiikkilajille, jota ruvettiin kutsumaan industrialiksi.

Debyytillä Chrome toimii kuitenkin vielä selkeästi art rockin puolella ja toimii selkeänä esimerkkinä siitä kuplinnasta ja kuohunnasta pitkin Yhdysvaltojen mannerta, mikä purkautui sitten niin sanottuna punk-rockkina. Tätä San Fransiscossa toimineen esikoista on useissa lähteissä kuvailtu yhdistelmäksi 'Brian Enoa ja Santanaa', mikä laulavan liidi-kitaran ja syntetisoitujen äänten kohdalla pitää paikkansa. Toisaalta yhtyeen perustaja-johtaja Damon Edgen tuottama ja pienen Siren-lafkan julkaisema levy kuulostaa hämmästyttävän paljon samalta artsyn laidalla liikkuneen varhaisen Devon (etenkin yhtyeen levytyssopimusta edeltävän Hardcore Devo-kokoelman) ja detroitilaisen taidekollektiivin Destroy All Monstersin (ennen siirtymistä punkkiin) kanssa. Eli mutkat suoristaen taiderock yhdistetään kulmikkaaseen rokkiin, jota voi kutsua punkiksi.

Musiikissa Devomainen mutantti-funk kohtaa valittavan liidi-kitaran musiikin vaellellessa voimakkaasti flangerilla tai phaserilla efektoituna. Ring-modulaattorit kilistävät ja vääristävät välillä ääntä ja kitara sooloilee. Kappaleet eivät ole kuitenkaan yhtä kolean synkkiä, kuin myöhemmillä levyillä. Ja jytätessään homma tosiaan jytää, kuten esimerkiksi kappaleessa 'Sun Control'. Tällöin mieleen hiipii aiemmin mainittujen bändien lisäksi vanha kunnon aikalainen Amon Düül II.

Koska yhtye kynti seuraavilla levyillään vielä syvemmällä, fanien keskuudessa suhtautuminen The Visitatioon on ollut kaksijakoista. Itse pidän levystä huolella ja se antaa aika monelta kantilta. Damon Edge luotsasi Eurooppaan muuttonsa jälkeen Chromea 90-luvun puoleen väliin asti, mutta menehtyi vuonna 1995 ilmeisesti avioeron jälkeen alkaneeseen voimakkaaseen dokaamiseen. Helios Creed tarttui yhtyeen peräsimeen pari vuotta myöhemmin ja tuo siis porukan kesäkuussa Suomeen.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Stone Roses - Second Coming 1994

Toista albumia pidetään usein yhtyeen vaikeimpana. Tai siis ainakin silloin aikanaan, kun albumikokonaisuus oli vielä se tärkein julkaisumuoto. Myös Stone Rosesille kävi näin ja Second Coming on edelleenkin yhtyeen viimeinen julkaisu.

Yleinen legenda toisen albumin 'vaikeudesta' periytyy ajoilta, jolloin yhtyeet sidottiin järjettömiin levytystahteihin. Ykköslevylle päätynyt materiaali oli yleensä pitkän aikaa ennen levytyssopimusta hiottua ja keikkailtua, mutta suosion pamahtaessa yhtye sidottiin pitkille kiertueille, joilla uuden materiaalin kirjoittaminen oli haasteellista. Silti levyjä haluttiin ulos joskus parinkin albumin vuositahdilla.
Tässä tilanteessa kakkoslevy saattoi usein olla puolivillainen ja flopata. Jos bändi ei päässyt tästä yli, oli usein kohtalona hajoaminen tai suuret kokoonpanomuutokset. Viimeksi mainitut seikat toteutuivat Stone Rosesinkin kohdalla yhtyeen revetessä ja lopulta hajotessa vuoden kuluessa levyn julkaisusta. Mutta toki eri syistä, kuin kakkoslevyn jälkeen noin yleensä.

'Manchester-musiikki' ja tältä osin britti-popilmiö on varmaan ainoa musiikin muoti-ilmiö, jossa olen ollut mukana jonkin näköisenä muodin jäsenenä. Tämä liittyy lukioaikaisiin kasvuvuosiin, jossa tyylin pukeutuminen ja silloin korvaan hyvältä kuulostanut kertaustyylinen musiikki muodostivat jonkinnäköisen paikan sijoittaa itsensä.
Tämä meni toki ohi parissa vuodessa siitä syystä, että kyseinen musiikkilaji degeneroitui nopeasti, eikä ehkä muutenkaan lopulta kestänyt päivänvalolampun alla. Stone Roses oli kuitenkin yhtye, jonka debyyttilevy muodosti tälle jutulle jonkinnäköisen musiikillisen arvopohjan, peruskiven ja raamatun, johon kaikkea muuta verrattiin. Jo vuonna 1989 julkaistu debyytti on tämän päivän korvilla kuunneltuna ihan silkkää uusiota ja retroilua päivitetyillä soundeilla, mutta silloin 90-luvun alussa toimi tuulahduksena ajasta, jolloin musiikki oli ollut.. no melodista ja niin edelleen. Siis aikana, jolloin virtaukset ainakin valtavirrassa olivat olleet ihan toisessa suunnassa.

Vuonna 1983 gootti(!)yhtyeenä aloittanut Stone Roses levytti debyyttinsä verraten pitkän ajan jälkeen; viisi vuotta perustamistaan myöhemmin. Levy oli aika perinteistä poppia, mutta sen ohella ilmestyneet sinkut ja maxit seilasivat osittain 'madchesterin' ja rave-juttujen sivulla. Debyytti pisti odotukset korkealle ja yhtye solmi levytyssopimuksen amerikkalaisen Geffenin kanssa, joka mäjäytti yhtyeen käteen ennakkoa huimat miljoona puntaa. Entinen levy-yhtiö Silvertone nosti sopimuksesta oikeustaistelun joka osaltaan viivästytti projektia yhdellä vuodella.

Levyä alettiin äänittää vasta vuonna 1993 Walesissa, mihin yhtye oli sirtynyt poistuakseen madchesterin 'houkutuksista'. Homma oli rikkinäistä ja hidasta ja ongelmista johtuen levyn alkuperäinen tuottaja, legendaarinen John Lecklie vetäytyi hommasta. Vastuu jäi yhtyeellä ja äänittäjille. Samaan aikaan laulaja Ian Brown oli vaihtanut rokkiprinsessavaihteen päälle ja äänitykset etenivät hitaasti. Brown ei suostunut syömään mitään muuta, kuin tietyllä tapaa tehtyjä ranskanperunoita, joita kiikutettiin hänelle studioon. Kitaristisäveltäjä John Squire oli taas löytänyt vähän aikaisemmin kokaiinin jonka käyttöön hän syventyi itsekseen. Klassista kukkoilua ja Brownin myöhemmät tempaukset tietävänä hommaan sisältyi myös varmasti aikamoista 'hankalaa persoonallisuutta'.

Second Coming ilmestyi viimein joulukuussa 1994 viisi ja puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tästä ajasta yhtye oli ollut kiertämättä vielä neljä ja puoli vuotta. Itse olin tuossa vaiheessa jo hivenen liukunut 'skenestä' ulos, diggarikaverepiirikin oli levinnyt ympäri.. no Helsingin suuntaan ja menin 95 helmikuussa armeijaan. Ne ketkä levyn aikanaan ostivat eivät diggailleet siitä hirveästi ja itse skippasin koko levyn hankkimisen parin kuuntelun perusteella. Syynä oli yksinkertaisesti se, että levy kuulosti monin osin sellaiselta rock-kukkoilulta ja zeppeliiniltä, mitä vastustaakseen kyseistä orkesteria oli alkanut alun perin kuuntelemaan. 60-luvun ja hienoisen 'tanssipopin' yhdistelmän sijasta kakkoslevy kuulosti tylsältä 70-luvun bluesrokkiin perustuvalta kamalta ja oli täysin out. Tässäkö odotuksen tulos? Tarkemmin ajatellenhan tuosta olisi voinut vetää kehitysanalogiaa; 60-luku vaihtui yhtyeen kohdalla 70-luvuksi. Tai sitten vain kokaiinipöhöinen kitaristi teki kokaiinipöhöistä musiikkia.

Levyltä löytyy näin jälkikäteen kuunneltuna muutama hetki, jotka ovat rehellisesti sanoen paremman kuuloista, kuin debyytillä, mutta kokonaisuutena se on edelleen tylsä. Etenkin, kun koko levyn odotuksen aikana oli syntynyt oma musiikkityyli nimeltä britpop, joka otti parhaat palat Rosesilta soitti kaman samalla tavalla 90-luvulle päivitettynä, mutta vielä tuotetumpana. Näistä Blureista ja Oasiksista en pitänyt tippaakaan, mutta on selvää, että Rosesin Second Coming kuulosti kohdeyleisön korviin kuin olisi verrannut pöhöttynyttä Zeppeliniä Jamiin parhaimmillaan.

Kaikesta huolimatta levy ei ollut niin suuri floppi, kuin on mielletty (jos ei sellainen menestyskään mitä siltä odotettiin). Se on myynyt maailmanlaajuisesti miljoona kappaletta, mutta oli kyllä niin vakiokamaa levykauppojen alelaareissa, että uskon vain viidesosan menneen hyllystä täydellä hinnalla. Rumpali Reni erosi yhtyeestä pian levyn ilmestymisen jälkeen juuri ennen sen markkinointikiertuetta. Syynä riita Ian Brownin kanssa. Bändi kävi uuden rumpalin kanssa Tavastiallakin seuraavana kesänä. Olin silloin armeijassa, eikä yhtye enää kiinnostanut juuri hevon paskan vertaa. Paikalla oli kuitenkin monta kaveria, eikä kukaan kertonut mitään hirveän mairittelevaa. Kitaristi Squire oli silinterihattu päässä ja näytti kuulemma pahasti andymccoystuneelta. Pian Squirekin lähti yhtyeestä ja seuraavana kesänä 96 bändi veti arabisessiomiehien kanssa festarikeikkoja, joilla lavalla oli tanssityttöjä hetkuttamassa.. Kesän lopussa bändi pisti pillit pussiin ja Brown lähti omalle Rosesia mielenkiintoisemmalle soolouralle. Basisti Mani siirtyi Primal Screamin riveihin, jossa hän on yhtyeen entisistä jäsenistä tehnyt varmaan sitten ne suurimmat urotyöt musiikin saralla.

Tästäkin on kuitenkin jo niin saatanan kauan, että helvettikin on ehtinyt jäätyä ja Roses tehnyt comebackin aikoja sitten. Brown ei pysy edelleenkään nuotissa ja yhtye ei enää osaa soittaa biisejään. Ja tämän levyn ilmestymisestä on kulunut jo järkyttävät 20 vuotta.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Max Romeo - Open the Iron Gate 1973-1977 1999

Levyhyllyn plärääminen tuottaa toisinaan löytöjä.. Tämä levy on uinunut siellä ainakin viisi vuotta - kuuntelemattomana. Ostin tämän joskus entisen asuinpaikan lähellä olleelta pihakirppikseltä. Vinyylejä oli kaupan törkeän halpaan hintaan ja tämäkin tarttui jostain syystä mukaan. Syytä en edes ymmärrä, sillä aikaisempi kokemus Max Romeon musiikista ei ole ollut mitenkään innostunutta laatua.

Max Romeo syntyi Jamaikalla vuona 1947 ja työskenteli nuoruudessaan kotikylänsä lähellä sokeriruokopelloilla, kunnes voitti 18-vuotiaana kykykilpailun ja muutti pääkaupunki Kingstoniin. Vuonna 1968 hänen härski levytys 'Wet Dream' nousi listasuosikiksi Jamaikalla, sekä sensuurista ja soittokiellosta huolimatta myös Isossa Britanniassa. Romeo teki maahan kiertueen, mutta palasi takaisin Jamaikalle, jossa hänen levytyksillään oli yhteistyökumppanina sellainen herra, kuin Lee Perry. Tätä kautta olenkin tutustunut Romeon ääneen, enkä pitänyt hirveästi siitä.

Tähän nähden olikin yllättävää, miten pätevää kamaa tämä vuosien 73-77 äänityksiä sisältänyt levytys on. Max Romeo luetaan varmaan siihen roots-reggae osastoon ja miehen aiemmissa tuotoksissa oli käsittääkseni tämä osasto vielä vahvemminkin esillä. Kaikki kokoelman biisit ovat Romeon käsialaa ja tuottamia. Äänittäjinä on muun muassa Bunny Lee ja tietenkin Lee Perry. Levyltä puuttuvat miehen ilmeisimmät ja kuluneimmat kappaleet, joten sellaisenaan piristävä poikkeus. Etenkin kun hyviä biisejä riittää tuplalevylliseen. Tosin tämä vinyylikokoelma on hivenen lyhyempää sorttia; jokaisella poskella on kolme biisiä ja puolen kesto vähän päälle kymmenen minuuttia. Elikkäs olettaisin tämän suunnatun niin sanottuun dj-käyttöön.

Levyn taustaorkesterina toimii soittajia, jotka luetaan varmaan muissa yhteyksissä Upsettersiksi. Eli Barrettin veljekset, Earl 'Chinna' Smith ja niin edelleen. Lienee sanomattakin selvää, että musisointi on asianmukaista. Suoraan sanottuna tämä on pitkästä aikaa parhaita roots-reggae-levyjä, mitä on tullut kuunneltua. Kunnon mustaa taikuutta ja ennenkaikkea Romeon hyviä biisejä. Ehkä tässä tosiaan tarttee vertyä ja ottaa joku päivä kuunteluun miehen parhaimmaksi sanottu albumi; samoihin aikoihin tehty 'War in Babylon'.

Se suurin suosio on kaikesta huolimatta kartellut Max Romeota. Hän muutti vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja on ollut mukana teatterihommissa, sekä lauloi taustoja muun muassa Rolling Stonesien 'Emotional Rescue' levyllä. Keith Richards soitti Romeon myöhemmällä soololevyllä, mutta mitään mega-staraa miehestä ei tullut.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Karen Beth - The Joys of Life 1968

Karen Bethistä löytyy yllättävän vähän faktatietoa, vaikka artisti on toiminut enemmän ja vähemmän aktiivisesti 60-luvun lopusta ainakin 90-luvulle. Levytykset tehtiin alkupäässä Deccan ja Buddahin kaltaisille korkeamman profiilin levy-yhtiöille, myöhemmin erikoisemmille pikkulafkoille. 90-luvun tuotantoon en ole tutustunut (tai tarkemmin koko uraan), mutta minulla on sellainen kuva, että Karen Bethin musiikki oli niissä paljolti siellä 'new age' lokerossa.

Mitään supersuosittua uraa Beth ei tehnyt. Tämä debyytti myi jostain syystä sen verran monta levyä, että putkahti hetkeksi Billboardin top200:n häntäpäähän. Levyjä jaeltiin myymälöihin kuitenkin sen verran, että tämä omakin löytyi naapurikaupungin antikvariaatista, eikä maksa paljoa. Jossain oli väitettä, että levy olisi yksi 'yleisimpiä' tälläistä esoteerisempaa folkkia sisältävä levy.

Lausunnasta ja levy-yhtiöstä päättelen, että Karen on britti (tästä ei tosin varmuutta). Taustabändistä tai soittajista ei kansissa puhuta, mutta sessiomiehet vetävät hienosti. Jotain yhtymäkohtia voisi vetää aikaisemmin käsiteltyyn Linda Perhacsin levyyn - sillä erotuksella, että pari kertaa tällä levyllä orkestraatio jyrää laulun alleen. Myöskään kappaleet, joissa vähän 'rokataan' eivät ole levyn parhaimmistoa.

Biisit on kansissa merkitty osittain tai täysin Bethin nimiin ja ihan hyviä ovat. Parhaimmillaan 'Come December'in far-out tyylisissä ja samalla aavemaisissa drone-luennoissa. Samalla kiinnittää huomiota myös sessiokitaristin erittäin maukkaisiin kaiku-tremolo-liideihin, jotka värittävät levyä. 'Song to a Shephard' yksinlauluineen on taas lähellä Vihreitten saarten tradeja. Muuten levyn musiikki on aikansa 'uutta folkkia', eikä pari vuotta myöhemmin noussutta sähköistettyä kansanmusiikkia tyyliin Steeleye Span ja Fairport Convention.

Levyn ja Karenin erikoisuus on kuitenkin lauluääni. Mummon ja metallisen robotin sekoitus, joka vetää oudossa ylärekisterissä jakaa varmaan kuulijoiden mielipiteitä, eikä ole mikään tavallisin levylaulajan ääni. Ääni nousee päätösbiisillä 'Tomorrow's a New Day' yhdeksi instrumentiksi. Tämä ristiriita levyn kauniin säestyksen ja biisien kanssa on kaiketi myös yksi levyn jutuista.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Waterboys - Fisherman's Blues 1988

Nykyään, kun markkinointi ja musiikki on pirstoutunut jo liiankin pieniksi palasiksi, unohtuu kuinka takavuosina audiota markkinoitiin ja leimailtiin vahvasti lokaatioitensa mukaan.
Seattle-yhtyeet ovat ehkä viimeinen suora johonkin kaupunkilokaatioon sijoitettu 'aalto', mutta tälläisten lisäksi musiikkia niputettiin pelkkien maidenkin mukaan. 80-luvulla käytiin ainakin Ausseissa ja Irlannissa. Tätä tietysti edesauttoi usein kyseisestä maasta jättisuosioon ponnistanut yhtye, joka Waterboysien tapauksessa on tietysti U2. Irlantilainen pop- rock- ja kansanmusiikki olivat erittäin kovassa huudossa ja lähes kaikkiin sieltä tuleviin artisteihin suhtauduttiin melkeimpä elämää suuremmin ja kaikilla heistä piisasi niin sanottua asiaa ja sanomaa.

The Waterboys perustettiin 1983 ja sen musiikki oli aluksi lähempänä rockkia. Yhtyeen ensimmäiset levytykset toivat lämppäripaikan muun muassa U2:sen kiertueella, mikä edesauttoi tietysti uraa. Vuosien 86-88 välillä äänitetty Fisherman's Blues vei yhtyeen musiikkia rokin puolelta enemmän folk-musiikin suuntaan, mikä ei kaikkia aikalaisia miellyttänyt. Nykyisin levy on kaikin puolin tunnustettu klassikko ja ilmestyi omaankin kuunteluun juuri tällä statuksella.

Levyn avaava nimikappale pamauttaa heti kehiin mistä on kyse. Jos Dylanin 'Desire' ja sitä seurannut 'Rolling Thunder Revue' toimivat folkin ja folk-rockin kohdalla jonkinlaisena esimakuna tulevalle punk-musiikille, 'Fisherman's Blues' jatkaa hommaa sitten punkin jälkeen vuodelta 1988. Kappaleet ovat yksinkertaisia, mandoliini sahaa melodiaa ja viulu valittaa . Mike Scottin hivenen raspinen ääni on karismaattinen, vaikka tuo ikäviä mielleyhtymiä Bonon ääneen. Monet biisit perustuvat vain parin yksinkertaisen riffin toistoon, mutta sitten taas kappaleet 'Stange Boat'in tyyliin tuovat mieleen Tom Waitsin. Van Morrisonilta versioidaan 'Sweet Thing' ja Scott huudahtelee kappaleiden väliin. Muutama kantri-ralli ja 'When We Will Be Marry' tyylisiä irkkusäveliä ja lopussa 'Stolen Child'in Yeatsin runoon sävelletty draama.

Waterboysien kokoonpano oli suuri ja toimi varmasti esikuvana muiden aikalaistensa tavoin monille tässäkin maassa pyörineille 'irkkumusiikkibändeille'. Yksi tälläinen löytyi kaveripiiristäkin, jossa oli mukana viulua, maniskaa, kitaroita ja bassoa ja rumpuja. Yhtä kaikki 90-luvulle tultaessa Waterboys lopetti toimintansa kymmeneksi vuodeksi, eikä tälläiselle näin luomulle folkille ollut pitkään aikaan tilausta.