Kehrä - Tienhaara 2014

Kouvolalainen, tai tarkemmin kaiketi valtaosin kuusaalainen Kehrä on pyörähtänyt täällä aikaisemmin sivulauseessa. Yhtye julkaisi tässä viikon sisällä ihan fyysisen änitteen, eli 'Tienhaara' cdr:n, jonka julkkaritilaisuudessa olin itsekin. Keikka oli kolmas, minkä olen yhtyeeltä nähnyt, enkä tiedä onko bändillä kokonaisuudessaan ollut puolet enemmän?

Kehrä kuvailee itseään bandcampissä näin; "Neljän ennakkoluulottoman musiikinystävän muodostama orkesteri Kouvolasta." Kuvaus on aika hyvä, sillä vaikka yhtyeen (useammaltakin) soittajalta löytyy taustaa kaiken muun lisäksi myös hevistä, niin mitään ankeata hevi-iskelmää yhtye ei soita. Kehrän musiikkia voisi kuvailla "hyvin suomalaiseksi", mikä mollin lisäksi tarkoittaa, että pataan on viskattu pitkälti kaikkea siitä suomalaisesta taiteellisemmasta rokkiperinteestä tyliin Bad Vugum, varhainen CMX, Noitalinna huraa!, Haikara, Absoluuttinen nollapiste ja niin edelleen.
Yhtyeessä laulavat vielä kaikki siintä eturivistä, eli kummatkin kitaristit ja basisti, joten livenä kuullaan kolmea päävokalistia. Tämä ratkaisu tuo mukaan ehkä vähän sillisalaattia, mutta samalla myös sellaista tahallista sympaattista amatöörihenkeä, jota 80-luvullakin esiteltiin lavoilla yhdessä soitinten vaihtamisten kanssa. Kehrässä tosin jokaisen oma soitin pysyy kaulassa. Yhtyeen soitto on livenä hyvä sekoitus kyseistä harkittua amatörismiä ja samaan aikaan kiistämätöntä instrumentaalista taitoa. Toimii hienosti.

Tienhaara on bändin käsittääkseni toinen julkaisu. Edellinen on fyysisenä tuotteena harvojen ja valittujen käsissä, mutta biisit löytyvät yhtyeen bandcamp-sivuilta ja tämä Tienhaara on taas kuunneltavissa Spotifystakin. Levy pitää sisällään vain kolme kappaletta, mutta yhteiskesto nousee noin 15 minuuttiin. Yhtyeen tyyliin jokaisella kolmesta kappaleesta on eri laulaja ja lähinnä kolmen kappaleen kohdalla tulee kysymykseen kuinka hyvin bändi vangitsee henkensä laaserlevyn sisälle. Ihan hyvin; se kuulostaa Kehrältä, vaikka toki näin kolmen kappaleen pituudessa tuntuu vain raapaisulta, sillä yhtye pystyy todistettavasti onnistuneesti täyttämään tunninkin slotin omalla musiikillaan.

Toinen kysymys on, miten hyvin äänittäjä on saanut säilytettyä ja napattua yhtyeen 'luomun' soundin. Tämäkin on onnistunut hyvin. J-J Nippalan tuotanto on soundeiltaan selvää, mutta turhia puunaamatonta ja yhtyeen soitto juuri sitä mitä pitää. Levyn avaava 'Musta piste' on lopun hevi-riffissä hyvä esimerkki; luolamies-riffi nostetaan pintaan ilman turhia vingutuksia. Basisti Heijalan laulama nimikappale 'Tienhaara' esittelee rytmin vaihteluita, sekä yhtyeen hyvää stemmalaulua. Levyn päättävä kitaristi Järvisen laulama 'Aivoriihitonttu' esittelee kitara-stemmoja, rytminvaihdoksia ja Liimattamaisia sanaleikkejä.

Biisien lyriikat ovat kitaristi-laulaja Heidi Koskisen käsialaa ja kestävät hyvin päivänvalon. Päätösbiisissä hiipii mieleen myös parin soittajan teatteritausta. Levyn nimi on Tienhaara ja tienhaarastahan jatketaan yleensä johonkin eri suuntaan? Mutta toivottavasti kuitenkin jatketaan. Hyvä dokumentti yhtyeen tuotannosta, johon kannattaa tutustua. Ja etenkin käydä katsomassa keikalla.

Famous Imposters - Cradle to the Grave 1983

Famous Imposters syntyi Sub-Zeros bändin hajotessa kahteen osaan, joista toinen vielä muokkaantui kolmanneksi yhtyeeksi. Bändi toimi muutaman vuoden Sunderlandin alueella ja levytti pari pikkujulkaisua. Tyylilajina oli englannissa tuohon aikaan 'kaaos-punkin' kanssa elänyt anarko punk, joka yhdisteli juttuja aika ennakkoluulottamasti, mutta paatoksella.

Impostersien musiikissa kuului selkeästi jälkipunkin Joy Division vaikutteet sekä Echo & The Bunnymenin ja U2:sen tyyliset yhden kielen riffittelijät. Tavallaan aika käppäistä, mutta ehdottoman totista. Kaksi kitaraa ja ahdistunut laulaja.

Spacemen 3 - Playing With Fire 1989

Spacemen 3 on pyörähtänyt Levyhyllyssä useita kertoja ja yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring' oli levy, joka innostutti teini-ikäisen kirjoittajan 'uusio-psykedeliasta'. Yhtyeen puolustukseksi on sanottava, että sen musiikki ei ollut kuitenkaan mitään leveälahke-retroilua mitä alkoi sitten 90-luvulla myös ilmestymään, vaan kasa biisivarkauksia, jossa juttuja yhdistettiin näkemykselliseen ja minimalistiseen tyyliin. Tätä maustettiin lopussa vielä elektronisen musiikin pioneeriartistien äänillä.

Recurring kuulostaa näin jälkikäteen yllättävän paljon tältä edeltäjältään, poislukien tällä vielä olevat selkeät drone/velvet mausteet. 'Playing With Fire' jäi yhtyeen viimeiseksi oikeaksi bändilevyksi, sillä seuraaja oli päämiesten Kember/Pierce splitti, vaikka miehet soittivatkin osassa toistensa biisejä.

Vuonna 1982 Rugbyssa perustettu Spacemen 3 oli vahvasti huumebändin maineessa, eikä Peter Kember aka Sonic Boom tätä hirveästi haastatteluissa peitellyt. Yhtyeen kappaleet joko kertoivat, tai saivat vaikutteita kyseisestä elämäntyylistä. Kaksikon lisäksi muu kokoonpano oli elävänlainen, etenkin rumpalit saivat herkästi kenkää.

Tätä levyä tehdessä takana oli kaksi studio-albumia ja yksi live-levy. Playing With Fire poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta sikäli, että paria poikkeusta lukuunottamatta se on pääosin aika rauhallista ja herkkääkin musaa. Sävellysvastuu on vielä yli puolella biiseistä Kemberin, mutta myös Pierce teki jo useita kappaleita, joista 'So Hot (Wash Away All Of My Tears)' päätyi uutena versiona miehen Spiritualizedin kakkoslevylle.

Yhtyeen ja Kemberin tavaramerkiksi noussutta tremoloefektiä viljellään siellä täällä. Levyn avaa Velvettimäisen kömpelö 'Honey' ja samoissa hivenen naiveissa kappaleissa liikutaan kappaleeseen 'Revolution' saakka, joka niputtaa yhteen kaikki MC5:sen ja Stoogesin kliseet. Toki riisutusti ja monotonisesti Sonic Boomin lakonisen puhelaulun kera. Aiemmin mainittu Piercen pikkukappale on taas levyn formaaleimmasta ja näppärimmästä päästä. Levyn toinen kumarrus kaksikon esikuvien suuntaan on 'Suicide', joka nostaa kolmanteen potenssiin samannimisen yhtyeen musiikin. Drone-rokkia koskettimilla (on siinä kitaroitakin toki), jolla liikutaan siinä mukavuusalueen reunalla. Levy päättyy jo Piercen tulevia enteilevällä gospel-vaikutteisella 'Lord Can You Hear Me?'

Playing With Firea ei omasta hyllystä löytynyt, joten se oli aina yhdeltä kaverilta lainassa ja taisi olla jossain välissä kasetille nauhoitettuna. Muita Spacemen-levyjä tulee silloin tällöin kuunneltua, mutta ihan hyvältä tämäkin kuulosti pitkän taon jälkeen. Yhtyeen pelastus oli, ettei se sitonut soundiaan ja juttuaan liikaa menneisyyteen tai omaan hetkeensä, joten keitos on tietyssä mielessä ajattoman kuuloinen.

Playing With Fire nosti myös tuohon asti aika marginaalissa kyntäneen ja muutaman kymmenen hengen yleisöille soittaneen yhtyeen nosteeseen, sille lyötiin niskaan jo 'indien seuraava suuri juttu' viittaa ja zinejen sijaan kaupallisten musiikkilehtien etusivujuttuja, mutta sitten kävi niinkuin kävi.

Devo - EZ Listening Disc 1987

Devo on pyörinyt levyhyllyssä tasaisin ajoin, joten yhtye on varmasti blogin potentiaalisillekin lukijoille tuttu. Kyseessä on siis Gerald Casalen ja Mark Mothersbaughin jo 70-luvun alussa perustama orkesteri, jonka henkinen ydin syntyi kaksikon ystävän saadessa surmansa kansalliskaartin luodeista Kentin yliopiston mellakassa 1970. Hippiaate vaihtui kyyniseen de-evoluutio-oppiin ja tämä EZ Listening sopii jatkumoon hyvin.

Termi 'muzak' herättää edelleen synkkää kaikua, vaikka itse yhtiö on tehnyt viimeisen konkurssinsa vuonna 2010 ja sitä ennen jäi niin sanotusti kehityksen jalkoihin. Musiikkityylille nimensä antanut Muzak LLC yhtiö perustettiin kenraali George Squierin toimesta vuonna 1934 ja yritys käytti puheiden mukaan myös armeijan keksintöjä tuotteissaan. Yhtyeen nimi mukaili filminkehitysyhtiöjätti 'Kodak'in nimeä toivoen sen saavan samanlaisen helposti muistettavan nimen. Näinhän siinä kävikin. Yhtiö käytti ammattisäveltäjiä, mutta musiikin tarkoitus ja muoto suunnattiin kauppojen harmittomaksi taustamusiikiksi harmittomin soundein. Yleensä ilman vokaaleja tai ainakaan tunnistettavia tekstejä. Yhtiön tuotoksista levisi synkkiä huhuja 'aivopesuyrityksistä' ja asiakkaiden ostopäätösten manipuloinnista. Todistustaakka on syytteen esittäjällä.. Yhtä kaikki, kyse oli pinnallisesti harmittomasta kaupallisesti tehdystä hissimusiikista, joka oli huipussaan 60-luvun puolessa välissä soiden taustamusana jopa astronauteille. Myös muita kilpailijoita ilmestyi kehiin, eikä genreä voi sanoa kuolleeksi tänäkään päivänä (päin vastoin), vaikka suurimmat massit on tehty ajat sitten.

70-luvun loppuun tullessa muzakkia pidettiin rock-kentällä tiivistymänä 'un-coolista' musiikista. Tämähän sopi hyvin Casalen ja Mothersbaughin de-evoluutio teatteriin ja yhtye teki ensimmäiset muzak-versionsa omista kappaleistaan jo 70-luvulla. Ajatuksena oli huudattaa vesitettyjä versioita omista biiseistään keikkasalin PA:sta ennen omaa settiä. Näin ei tarttenut soitella toisten biisejä ja onhan tuo ajatus nyt ihan saatanan hauska.

Yhtyeen miksaaja sai jatkuvasti pyyntöjä nauhan myymisestä, mutta yhtye julkaisi tämän ensimmäisen osan kasettina vasta 1981 ja sitä myytiin vain yhtyeen fanclubille. Kakkoskasetti ilmestyi 1984. Millekään sunnuntaikuuntelija Devo-fanille näitä ei suunnattu, vaan yhtyeen parista hitistä innostunut olisi ollut nämä kuunnellessaan enemmän 'mitä vittua?' osastolla, kuin ymmärtänyt koko postmodernin ironian ja taiteellisen.. öö laajuuden. Versiot on tehty pitkälti syntikoilla, syntikkabassoilla ja tyylilajin oppikirjan mukaisesti. Laulumelodiat soitetaan koskettimilla, mutta mistään ei mennä tietenkään sieltä missä aita on matalin. Jos yhtyeen levytysuraa edeltäneet demot sisältäneillä 'Hardcore Devo' kokoelmilla matkattiin välillä musiikkiterrorin ja hurjien äänien poluilla EZ Listening soi kivasti ja vieläpä välillä ylväästi. Mukana on jopa syntikka-bluegrass versio. Biisien sekaan sotketaan surutta lainamelodioita, kuten 'Girl U Want'in suorat Morricone lainaukset. Yhtyeen uudelleenluenta omasta 'Satisfaction' Stones coverista poikkeaa yhtyeen levytetyistä versioista niin, että Stones riffi soitetaan kitaralla juuri niinkuin alkuperäisessä.. Tämä on musaa, mistä mummot tykkäisivät. "Kivan kuulosta musaa se Tevo".

Sunnuntaikuuntelijan kiusaksi kasetit yhdistettiin levyksi vuonna 1987 ja myytiin cd-levynä. Tietäen tuon murroskauden tajuttoman korkeat laser-levyjen hinnat, niin montaa Devon ostajaa on varmasti ottanut himassa aivoon, kun levy on lähtenyt pyörimään. Toisaalta tämäkin kuuluu 'uusioversio kusetuslevytysten' taidekokemukseen. On sitä itsekin kannettu kotiin Morriconen leffamusiikkilevy, jossa soikin käppäjuustoiset syntikkaversiot alkuperäisistä. Eikä kannessa kyllä ainakaan isolla lukenut tätä. Levystä otettiin uusintapainos vielä 1993, mutta itsellänikään tätä ei ole hyllyssä, vaan on tyytyminen internetin ihmemaahan. Mutta tätä kuuntelee mielellään!