Kehrä kuvailee itseään bandcampissä näin; "Neljän ennakkoluulottoman musiikinystävän muodostama orkesteri Kouvolasta." Kuvaus on aika hyvä, sillä vaikka yhtyeen (useammaltakin) soittajalta löytyy taustaa kaiken muun lisäksi myös hevistä, niin mitään ankeata hevi-iskelmää yhtye ei soita. Kehrän musiikkia voisi kuvailla "hyvin suomalaiseksi", mikä mollin lisäksi tarkoittaa, että pataan on viskattu pitkälti kaikkea siitä suomalaisesta taiteellisemmasta rokkiperinteestä tyliin Bad Vugum, varhainen CMX, Noitalinna huraa!, Haikara, Absoluuttinen nollapiste ja niin edelleen.
Yhtyeessä laulavat vielä kaikki siintä eturivistä, eli kummatkin kitaristit ja basisti, joten livenä kuullaan kolmea päävokalistia. Tämä ratkaisu tuo mukaan ehkä vähän sillisalaattia, mutta samalla myös sellaista tahallista sympaattista amatöörihenkeä, jota 80-luvullakin esiteltiin lavoilla yhdessä soitinten vaihtamisten kanssa. Kehrässä tosin jokaisen oma soitin pysyy kaulassa. Yhtyeen soitto on livenä hyvä sekoitus kyseistä harkittua amatörismiä ja samaan aikaan kiistämätöntä instrumentaalista taitoa. Toimii hienosti.
Tienhaara on bändin käsittääkseni toinen julkaisu. Edellinen on fyysisenä tuotteena harvojen ja valittujen käsissä, mutta biisit löytyvät yhtyeen bandcamp-sivuilta ja tämä Tienhaara on taas kuunneltavissa Spotifystakin. Levy pitää sisällään vain kolme kappaletta, mutta yhteiskesto nousee noin 15 minuuttiin. Yhtyeen tyyliin jokaisella kolmesta kappaleesta on eri laulaja ja lähinnä kolmen kappaleen kohdalla tulee kysymykseen kuinka hyvin bändi vangitsee henkensä laaserlevyn sisälle. Ihan hyvin; se kuulostaa Kehrältä, vaikka toki näin kolmen kappaleen pituudessa tuntuu vain raapaisulta, sillä yhtye pystyy todistettavasti onnistuneesti täyttämään tunninkin slotin omalla musiikillaan.
Toinen kysymys on, miten hyvin äänittäjä on saanut säilytettyä ja napattua yhtyeen 'luomun' soundin. Tämäkin on onnistunut hyvin. J-J Nippalan tuotanto on soundeiltaan selvää, mutta turhia puunaamatonta ja yhtyeen soitto juuri sitä mitä pitää. Levyn avaava 'Musta piste' on lopun hevi-riffissä hyvä esimerkki; luolamies-riffi nostetaan pintaan ilman turhia vingutuksia. Basisti Heijalan laulama nimikappale 'Tienhaara' esittelee rytmin vaihteluita, sekä yhtyeen hyvää stemmalaulua. Levyn päättävä kitaristi Järvisen laulama 'Aivoriihitonttu' esittelee kitara-stemmoja, rytminvaihdoksia ja Liimattamaisia sanaleikkejä.
Biisien lyriikat ovat kitaristi-laulaja Heidi Koskisen käsialaa ja kestävät hyvin päivänvalon. Päätösbiisissä hiipii mieleen myös parin soittajan teatteritausta. Levyn nimi on Tienhaara ja tienhaarastahan jatketaan yleensä johonkin eri suuntaan? Mutta toivottavasti kuitenkin jatketaan. Hyvä dokumentti yhtyeen tuotannosta, johon kannattaa tutustua. Ja etenkin käydä katsomassa keikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti