Copen levyt ja musiikki ovat tässä maassa kelvanneet kohtuu harvoille ja Levyhylly on varmaan yksi harvoja blogeja tai ..krhm medioita, joissa artisti saa huomiota.
Syitä tähän en tiedä, mutta yksi sellainen saattaa olla, että Island-levy-yhtiöstä 90-luvun puolenvälin jälkeen tiputettu Cope on julkaissut suuren osan myöhemmästä tuotannostaan oman levy-yhtiönsä kautta. Tämän 'jakelu' perustui taas levykauppiaiden omatoimiseen levyjen tilaamiseen, jos tuotantoa tahtoi hyllyyn. Ja tämä siis aikana, jolloin levyjä ostettiin kaupoista.
Copen tuotannossa oli ollut tätä ennen vaihe, jossa hän keskittyi Brain Donor stoner/poser/hard rock-bändiin ja Queen Elizabeth ja Rite-levyjensä tyyliseen ambient-musiikkiin. Citizen Cain'd:tä pidettiin tervetulleena paluuna takaisin rock- ja popsävyiseen musiikkiin.
Citizen Cain'd on jostain syystä aikaisemmin jäänyt itseni osalta aika vähälle kuuntelulle, koska sotkin sen toiseen samalta ajalta ostamaani Cope-levyyn, joka ei ole mitenkään mieleen jäävä (You Gotta Problem With Me). Nyt parin viime kuukauden aikana levy (tai tupla-cd) on pyörinyt soittimessa sitäkin useammin.
Levy julkaistiin siis tupla-cd:nä, mikä on tosiaan hyvä ratkaisu, sillä vaikka tämän kaiken saisikin mahtumaan yhteen pötköön, niin kuuntelukokemus olisi huomattavasti puuduttavampi. Ykköslevy muistuttaa kappaleiltaan selvästi tässä vaiheessa käynnissä ollutta Brain Donoria Doggenin soittaessa kitaraa tässäkin. MC5 ja Stooges tunkevat pintaan ja pianoa kilkutetaan asiankuuluvan monotonisesti. Mutta hyvin jytää ja Copen sävel/kopiokynän ollessa vielä terässä ei voi kuin nauttia. Tuotannossa vedetään välillä mittarit punaiselle, joten ei herkkäkorville. Aikansa ilmiön vanginnut 'I'm Living In the Room They Found Saddam' sloganiseeraa ja maalaa kuvan, jossa samassa huoneessa istuu (nyt vainaa) Bin Laden ja Guevara.
Kakkoslevy liikkuu musiikillisesti hivenen kevyemmissä tunnelmissa, mutta biisit ovat taattua laatua, joissa osansa saavat tv:n orjat, sotahullut, uskonnon hyväksikäyttäjät ja niin edelleen. Selvää on, ettei Julian Copen tapaisella artistilla ollut enää vuonna 2005 tilaa Levy-yhtiön listoilla ja musiikki sijoittuu sinne 'outsider'-osastoon. Tässä kontrastina, että se on parhaimmillaan äärettömän tarttuvaa.
Doggenin lisäksi levyllä olivat apuna vanha luottosoittaja Donald Ross Skinner, Mitch Razor, Mrs Helen Ramsay ja edelleenkin mukana pyörivä Holy McGrail. Copen sävelkynä pysyy hyvin kädessä ja vaikka kappaleista kuuluu selkeästi läpi sitä ja tätä, ne suodatetaan suotimen läpi ja päälle lisätään miehen hyvä lauluääni. Myös krautrock-tyyliset sloganiseeraukset/sanaleikit saavat hymyn suupieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti