80-luvulle tultaessa uudella elektronisella tanssi- ja elämäntapamusiikilla ei ollut kovin montaa varsinaista esikuvaa tai jatkumoa, vaan hommaa muokattiin makuuhuoneisiin mahtuvissa studioissa, pienillä laitteilla ja DIY-hengellä. Ja tietysti laitteiden rajoitusten mukaan, joka loi soundille tietyt kehykset. Toki 70-luvulla syntynyt synteettinen disko ja sen levynsoittoon perustuva eetos voidaan lukea tietynlaiseksi isäksi, tai äidiksi. Kuten myös maxi-singlen pituus.Muutama pioneeri kuitenkin löytyi ja Saksa oli oman "uudesti syntyneen" musiikkikulttuurinsa ja rohkean koneiden käytön kanssa suuri vaikuttaja. Kraftwerk oli näistä kiistattomasti merkittävin, Ranskan puolella viihteellisempi Jarre ja sitten olivat musiikillisesti muodottomammat saksalaiset; Tangerine Dream sekä Klaus Schulze.
Viimeksi mainitusta kaksikosta on kirjoitettu Levyhyllyssä varmaan suhteellisesti eniten. Aihe on sikäli ajankohtainen, että TD on julkaissut uuden - Edgar Froesen (ainoa alkuperäisjäsen) poismenon jälkeisen albumin, joka yhden näytekappaleen ja kuultujen huhujen perusteella on varmaan parasta TD:tä sitten 90-luvun tai 80-luvun puolenvälin... Näytebiisi saa oikeastaan ajattelemaan, että käsittääkseni Ulrich Schnaussin nykyisin johtama yhtye remiksaa vanhan TD:n parhaita paloja. Asia odottaa parempaa tutustumista, joten palataan siihen myöhemmin.
80-luvun jälkeisten tuotosten vertailussa Klaus Schulze vetää kiistämättä ja pulinat pois-linjalla pidemmän korren. Oikeastaan Schulzelta en ole kuullut yhtään umpikamalaa, tai surkeaa myöhempää teosta. TD:llähän näitä piisasi. Eli tässä tapauksessa Klaus pystyi entiseen bändikaveriinsa nähden pitämään päänsä pinnalla.
1990-2000-luvun taitteessa Klaus Schulze eli uransa uutta tuotteliasta vaihetta. Uutta materiaalia syntyi parin päivän kappalevauhdilla, pääasiassa öisin. Samaan aikaan sijoittuu myös yhteinen Friendship-albumi Manuel Göttschingin kanssa ja kaksikon ensimmäinen yhteinen esiintyminen kolmeenkymmeneen vuoteen Julian Copen hostaamana Lontoon Royal Albert Hallissa. Ja tämä nimellä Ash Ra Tempel. Keikka oli kaiketi kohtuullisen hyvä (Cope sanoi, että hän olisi ollut ekstaasissa, vaikka kaksikko olisi vain piereskellyt lavalla), mutta lipunhinnat taisivat olla todella suolaiset. Samaan aikaan Schulze julkaisi kymmenen CD:n boksin 'Contemporary Works I', jossa oli materiaalia oman nimen, salanimi Richard Wahnfriedin ja kollaboraatioiden kanssa. Vanity of Sounds on tämän kokoelman ykköslevy ja äänitetty vuosien 1999-2000 välillä. CD-boksi ilmestyi Schulzen oman Rainhorse-levymerkin kautta.
Boksi sai ilmestyessään pienen, mutta äänekkään kriitikkojoukon, joka ei suostunut poistamaan suhteellisen kallista pakettia sen takia, että boksissa on mukana yhteistyötä tuon ajan sveitsiläisten DJ:den kanssa. Ei siis aitoa asiaa, vaikka Schulzen omakin studiotuotanto perustui tuohon aikaan tietokoneen ja midi-liikenteen käyttöön.. Joka tapauksessa tämä johti vuonna 2005 boksin ensimmäisen levyn uudelleenjulkaisuun omana yksittäisenä pakettinaan. Levy koostuu neljästä +/- 20 minuuttisesta kappaleesta, jotka nojaavat trance-teknon suuntaiseen äänimaailmaan, olematta varsinaisesti sitä. Biittiä löytyy, mutta sitä ei tietenkään nosteta pintaan, eikä boostata, vaan homma lepää Schulzen syntetisaattorien varassa. Chill-out olisi varmaan oikea termi. Schulzen kulta-ajan tavaramerkki; rytmikkäästi maiskuttava filtteri on tietysti mukana. Levy tuo ajoittain mieleen Orbin paria vuotta aiemmin julkaiseman materiaalin, mikä kertoo ehkä siitä, että hommat liikkuivat suuntaan ja toiseen: isältä oppipojille ja toisinpäin. Toki siinä missä Orb metsästi tahtoen, tai tahtomattaan tuon ajan muotibiittejä (esim. drum'n bass), esi-isä sai pysytellä miedommassa rytmityksessä. Tämä tuo niihin tiettyä ajattomuutta, mutta myös tiettyä hengettömyyttä (itse asiassa tämä on mielestäni tämän tyylilajin yksi heikoista lenkeistä). Kun tähän lisätään Schulzen koko uran jatkunut karsastus selkeitä melodioita kohtaan ja taipumus käsittämättömään kansitaiteeseen, saadaan oikein klassinen Schulze-paketti.
